Sivut

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Tavallista elämää joulun alla

Lukioikäisenä ja joskus opintojen alussakin ravitsemusterapeutin työ oli mielestäni jotain maagista ja mielettömän hienoa. Ajatukseni opiskelemaan hakiessa ja opiskellessa oli, että olen valmis tekemään todella paljon päästäkseni potilastyöhön. Muut vaihtoehdot eivät oikeastaan olleet edes harkitsemisen arvoisia. Potilastyöhön tai ei mihinkään:  suunnilleen noin ajattelin. Ei minulla nytkään ole useimpina päivinä mitään työtäni vastaan. Edelleen saan kicksejä siitä, jos joku potilas on onnistunut elintapamuutoksessa tai olo muuten kohentunut ravitsemushoidon myötä. Tai jos opin jotain uutta. Tai hyvästä kohtaamisesta. Mutta noin keskimäärin työ on kuitenkin työtä ja ravitsemusterapeutit ihan tavallisia ihmisiä (yllätys yllätys ;-D). Tällaiselta näytti viikko tämän raten elämässä näin joulun kynnyksellä:

Töissä:

 Potilaita. IBS:ää, refluksia, painonhallintaa, letkuravitsemusta, diabetesta, syömishäiriöitä, lipidihäiriöitä. Niitä diagnooseja, joita minulle nyt muutenkin tulee eniten. Hyviä keskusteluja. Ihania ihmisiä. Toivottavasti jollekulle ainakin jotain hyödyllistä. Ainakin koin itse useampaan kertaan työn iloa. Potilastekstien kirjoittamista. Osaamisen päivittämistä. Livsstilsmottagningin hoitajien kanssa keskustelua ravitsemuskysymyksistä.

Erityisesti ilahduin siitä, millä innolla täällä vietetään Lucian päivää. Kuten joskus aikoinaan jossain blogautuksessa kerroin, niin Lucia oli minulle iso juttu pienenä. På fastlandet se on kuitenkin enemmän suomenruotsalaisten perinne. Onnistuin bongaamaan Ålands Lucian kulkueineen, kun menivät ohi sairaalan käytävässä.

Viikon jännitysmomentti oli luennointi. Vedin kolmannen kerran alunperin virkistyspäiväämme tehdyn luennon. Sain siis kutsun tulla luennoimaan uudelleen x 2 tuon päivän jälkeen, koska kuulijat olivat silloin niin tyytyväisiä. Tämän voi kai jo laittaa jonnekin isot onnistumiset -listalle? Tosin  tällä kertaa ei mennyt oikein putkeen: en onnistunut kirjautumaan luentosalin koneelle. Sain soittaa IT:n paikalle ja esityksestä tuhraantui 15 min tekniseen säätämiseen. Sairaan noloa! Olin adrenaliiniryöpyn vallassa about kokon illan tuon jälken. Huh. Jos joskus vielä luennoin täällä, niin menen varmaan tunnin etuajassa tsekkaamaan, että kaikki toimii.

Vapaa-ajalla ja kakkosduunissa:

Alunperin olin ajatellut mennä edellisen viikon sunnuntaina testaamaan joogaa. Mutta kun joogatunnit ovat aina niin hemmetin myöhään. Totesin jo klo  17.30 sunnuntai-iltana, että kohta tarttis saada ruokaa. Jooga olisi alkanut klo 19, joten päätin haudata koko ajatuksen. Joogaamaan kun on ihan turha yrittää mennä täydellä vatsalla. Päätin sitten joogan sijaan testata spinningiä maanantaina. Minulla on ollut ennakkoasenne, että se on kuitenkin tylsää, joten en ole edes antanut mahdollisuutta. Jotta en ihan jumittuisi aina samaan, päätin kuitenkin kokeilla. Kieltämättä ohjaajan kannustamana sai muutaman hyvän fiiliksen hetken irti, kun oikein polki menemään. Silti sain tarpeekseni 30 min jälkeen (meidän salilla voi monesti valita 30 tai 60 min suorituksen). Ehkä harjoituksen puutetta, mutta rupesi tulemaan vähän ahtaan paikan kammo sullottuna yli 20 ihmisen kanssa samaan kuumaan ja ahtaaseen saliin. Voimakkaat hajusteet tuolaisissa tiloissa aiheuttavat myös minulle helposti ällötystä, joten päätin pelastautua hyvän sään aikana. Ehkä annan spinningille vielä joskus uuden mahdollisuuden, vaikkei ekalla kerralla napannut.

Täydennystä rautavarastoihin
Tiistaina päätin mennä luovuttamaan verta. Meillä mahdollisuudet ovat tasan silloin, kun SPR:n
luovutustiimi sattuu tänne tulemaan, eli noin 3 kertaa vuodessa. Olen todennut verenluovutuksen itselleni sopivaksi auttamismuodoksi, koska minulla on aina hyvä Hb, eikä luovutus kovin paljon tunnu missään. Neuloihinkin olen tottunut, vaikka ällötyskynnys on muuten matalalla. Ainoan kerran, kun luovutus on tuntunut pahalta jälkeenpäin oli silloin, kun söin betasalpaajaa migreenin estoon. Normaaleilla sykkeillä/verenpaineilla no problem. Tällä kertaa sattui sama mukava hoitaja kuin viimeksi ja käytiin keskustelu jouluruokasuosikeista, ravitsemusterapeuttien työtilanteesta ja ties mistä. Minulla on myös hyvin juokseva veri, joten homma hoitu noin kymmenessä minuutissa. Otin varmuudeksi rautatablettejakin, vaikka hemppa pyörii 150 paikkeilla. Hb ei kuitenkaan kerro mitään rautavarastoista, jotka helposti ehtyvät, jos luovuttaa usein. Kärsin välillä levottomista jaloista, jotka on yhdistetty heikkoihin rautavastastoihin. Suosittelen luovuttamista lämpimästi, jos vaan terveys- ja muut ehdot täyttyvät. Luovutuksen jälkeen kävin kirjastossa ja totesin, että uusinta Kepleriä olisi ollut hyllyssä x 2. Vähän harmitti, että tuli hankittua pokkari omaksi, kun olisi voinut lainata. Noh, lainasin sitten yhden aiemmista. Juu, mulla on tällä hetkellä Kepler-maraton menossa. Dekkarit pelastaa, jos rupeaa liikaa pyörimään ravitsemuskysymykset tai potilaat mielessä iltaisin. Can't wait, että uusi tuotantokausi Siltaa alkaa vuodenvaihteessa!

Loppuviikosta testasin uudet Body pump- ja Body balance releaset. Pumpissa tuntui kyllä, että rautavarastoja oli verotettu aiemmin viikolla. Huh, että oli raskasta tavalliseen verrattuna. Onneksi suorituskyky palautuu yleensä tosi nopeasti. Balancesta on tullut yksi uusista suosikeistani. Ehkä sen voi nähdä joogan vastineena. Rauhallinen liikkuvuus- ja tapainoharjoittelu tekee ihan sairaan hyvää välillä.

Lauantaiaamun työvuoro oli tällä kertaa "på torra", eli kuivatavaroita hyllyttämässä. Sekin on muuten aika meditatiivista puuhaa. Toki välillä tulee keskeytetyksi, kun pitää neuvoa asiakkaita tai käydä purkamassa ruuhka kassalta. S:ltä saatiin tänäkin vuonna joululahjaksi spesiaalialennus ostoksista 15.12.-24.12 välillä. Päätin sitten, että kyllähän tämä pitää hyödyntää. Harmi vaan, että normaalisti en ikinä käytä S-tiliäni ja olen siten päässyt unohtamaan kortin PIN-koodin. Vähänkö tuli venkslausta kassalla, kun yritin sitä muistaa...Lopulta päädyin hankkimaan lähimaksurajaan asti S-tililtä ja loput ilman alennusta normaalilta tililtäni. Kuvaa muuten hyvin minua ja epäjärjestelmällistä puoltani. Jokainen järkevä ihminenhän käyttäisi aina vain  S-tiliä (saadaan normaalistikin sitä käyttämällä pieni henksuale S-ryhmän kaupoissa) S-ryhmässä asioidessa, muistaisi PIN-koodinsa ja niin edelleen. Mutta minähän teen tällaiset tylsät jutut elämässä helpoimman kautta, vaikka se tarkoittaisi pientä taloudellista tappiota. Pitäisiköhän tehdä uudenvuodenlupaus, että ryhdistäydyn tällaisissa jutuissa (ja rikkoa se viikon päästä ;-D ) ?

Vaikka työ ja normaali elämä täällä on ihan mukavaa, niin ei sitä käy kieltäminen, että odotan ensi perjantaita ja lentoa pyhiksi kotiin Espooseen. Tuntuu kuin en olisi ollut ikuisuuteen på fastlandet, vaikka viime kerrasta on kuitenkin vain reilu 3 kk. Ah joulu ja muutama vapaapäivä kotikulmilla <3.
 

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Ett år på Åland

Reilun viikon päästä tulee vuosi täyteen Maarianhaminassa. Vaikka miten jahkasin, vinguin ja kirosin tänne muuttoa viime vuonna, voin todeta etten oikeastaan ole katunut hetkeäkään. Varmaankin yksi elämäni parhaista päätöksistä lähettää se hakemus kuitenkin reilun kuukauden ei-juu-juu-ei-juu-ei-ei-juu -vääntämisen jälkeen. Jos saisin tehdä niin kuin turvallisuushakuinen, tasaisuudesta ja jatkuvuudesta pitävä perusluonteeni haluaisi, olisin toki vakituisessa työsuhteessa ja mieluiten pk-seudulla. Koska olen pelannut korttini huonosti alan ja harjoittelupaikkojen valinnassa, on kuitenkin pakko joustaa. Ehkä se tekee vaan hyvää. Vähän paljon  epämukavuusaluetta, joka karaisee, you know.

Vuoden aikana Ahvenanmaalla olen:

12/2016. Ekaa kertaa elämässä på Åland.
  • Oppinut kirjoittamaan potilastekstejä på svenska. Sanoisin jopa että jokseenkin sujuvasti nykyään (jos unohdetaan kirjoitusvirheet, kun en jaksa jokaista epävarmaa sanaa aina tarkistaa). Ainakin suoriudun kirjaamisesta todella paljon nopeammin kuin vuosi sitten.
  • Selvinnyt potilaiden kanssa på svenka. Tullut ainakin palautteen perusteella ymmärretyksi, vaikka kaikki kuulevatkin, että olen "från fastlandet". Oppinut ihan sairaasti lisää lääketieteellistä ja oman alan sanastoa ruotsiksi. 
  • En ole alkanut puhua åländskaa (terkkuja vaan ex-pomolle, joka sanoi, että ahvenanmaalainen murre on hirveää). Paitsi joskus kyllä lipsahtaa inga inten paikalle puhtaasta laiskuudesta (tai halusta osoittaa, että "hei kuunnelkaa, mä oon niin sopeutunut tänne!").
  • Kironnut x miljoona ajokortin puutettani. Kai siitä saa reippauspisteitä (suomalainen sisu!), että kävelee 2-3 km kauppaan kaatosateessa ja saman verran takaisin raahaten kasseja, mutta kivaa se ei ole. Jos joku ihmettelee, että miksi, niin siksi, että mulla kuluu kyllä ruokaa niin paljon, että kaupassa on pakko käydä vähintään joka 3. päivä ja joskus ei ole muuta kuin surkeaa säätä tarjolla. Ja ei, täällä ei ole järjellistä joukkoliikennettä. Ja kyllä, lähin kauppa on parin kilometrin päässä kämpiltä. 
  • Melkein hyväksynyt sen, että sopivaa leipää saa vain tiettyinä päivinä viikosta (kun sattuu tulemaan toimitus mantereelta) ja että 100 % kauraleipien valikoima on suppea. 
  • Kaivannut pakastintani (että vois hamstrata sitä leipää silloin, kun sitä on tai leipoa itse varastoon).
  • Kaivannut ylipäänsä kotiin Espooseen. Alkuun enemmän, nykyään vähemmän. Mutta kyllä täältä silti aina välillä pitää päästä pois, koska tämä on niin pieni paikka, että "kaupunkilaistyttöä" (heh,heh...onhan Espookin kuin asuis maalla noin kaupunkikuvan suhteen) alkaa välillä ahdistaa. 
  • Yrittänyt käsittää, että ihmiset oikeasti menee Ruotsiin shoppaamaan, jos tarvitsevat jotain isompaa tai vaikka vaan kenkiä tai vaatteita. Koska, noh täältä saa perusjutut, mutta kaikki on kallista. Halvempaa tehdä päivämatka naapurimaahan. Tänne on myös käsittämättömän vaikeaa tilata mitään postimyynnistä. En ole edes viitsinyt yrittää, koska en ymmärrä näitä tulli- ja verojuttuja. 
  • Saanut paljon lisää arvokasta kokemusta potilastyöstä. 
  • Päässyt maailman parhaaseen - tai ainakin ihan sairaan hyvään - työporukkaan. Diabetesgänget <3.
  • Löytänyt ihanan kodikkaan salin, jolla treenata. Todennut, että mielellään niistä live-ohjaajista ja hyvästä tunnelmasta maksaakin vähän extraa (joskus kai jo vinguin täällä blogissakin salikortin hintaa). 

12 kk takana. Muutama vielä edessä. Kun lopetan täällä, tulen kaipaamaan monia juttuja ja ihmisiä. Ylipäänsä muistamaan tämän ajan hyvänä ja erittäin hyödyllisenä jaksona.

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Kun kaikki ärsyttää - miten käsitellä tunteita rakentavasti?

Joskus on niitä hetkiä - tai päiviä - kun suurinpiirtein kaikki ärsyttää vain niin mielettömästi. Tai ainakin minulla on. Kuten alkuviikosta. Miten voi aina vaan sataa ja olla näin harmaata? Milloinkohan mun migreeni on mennyt ohi väitetyssä max 72 tunnissa tai millään lääkitysyrityksellä kerran kunnolla alettuaan. Hemmetin pätkätyöt ja työnhaku. Eeeeen jaksa! Sitä paitsi terveellisestä ruoasta "saarnaaminen" on syvältä. Vaihdan alaa! Paitsi että en halua tehdä mitään muutakaan. Haluan paeta jonnekin, missä aurinko paistaa ja on lämmintä aina, tekemään ei mitään. Sitä paitsi olen niin kyllästynyt tähän FODMAP-rajoitukseen ja kaikkeen muuhun, millä yritän pitää kroppaani oireettomana. Haluan spontaniteettia! Syödä 5 tavallista luciapullaa ja kasan pipareita päälle. Ja glögiä. Tai oikeastaan punaviiniä. Kun särkee sitä päätä näköjään kuitenkin. Ja niin edelleen. Näin jälkikäteen naurattaa, kun kirjoitan tätä valivalia auki. Pistän hormonien (PMS anyone?) ja väsymyksen piikkiin. Ainakin toivon (tai siis tiedän), etten oikeasti ole näin ikävä ja pessimistinen tyyppi. Joskus vaan ärsyttää.

Muutosten tekeminen on hiton vaikeaa. Monessa yrityksessä olen epäonnistunut. Jos jostain olen kuitenkin ylpeä ja tyytyväinen itseeni, niin siitä, että käsittelen negatiivisia tunteita paljon rakentavammin kuin joskus aikoinaan. Olen tajunnut, että ne menevät ohi ja että niihin ei kannata reagoida ensimmäisellä mieleen tulevalla tavalla. Noin ylipäänsä päätöksiä kannattaa tehdä enemmänkin neutraalissa mielentilassa, jolloin järkikin pysyy mukana. Sen sijaan että satuttaisi itseään tai muita (vaikka verbaalisestikin), tekisi tyhmiä ja hätiköityjä päätöksiä, vetäisi kännit tai herkkuöverit tai jotain muuta, mitä katuu myöhemmin, kannttaa yrittää jotain pehmeää keinoa kunnes intensiivisin tunnetila on laantunut. Itse olen todennut seuraavat toimiviksi:

Huomion siirtäminen johonkin muuhun
Tunteiden tunteminen on jees ja ok, mutta ehkä niihin ei kuitenkaan kannata jäädä vellomaan tuntitolkulla. Ärsytystä (tai muuta tunnetta) voi saada laantumaan keskittymällä johonkin muuhun. Huomasin, että oma ärsytys itse asiassa laski potilaiden kanssa keskustellessa ja muuten töihin fokusoimalla. Letkuravintovalmisteen valintaa suunnitellessa ja annoksia laskiessa sain jopa hetkellisiä "töissähän on ihan mukavaa ja musta on jotain hyötyä" -fiiliksiä ärsytystä kumoamaan. Työkavereiden pikkujoulusuunnitelmien kuunteleminenkin toi muuta ajateltavaa. Olen huomannut, että töihin tai muuhun intensiiviseen fokusoiminen auttaa myös sietämään kipua ja migreenipahoinvointia paremmin (tietenkin tämä on yksilöllistä: jos ei pysty niin ei pysty, eikä siitä pidä tuntea syyllisyyttä).

Lempparitreeni, mielellään ryhmäliikuntana
Liikunta vapauttaa hyvän olon kemikaaleja. Ainakin minulla. Sisällä lämpimässä ja kuivassa toisten kanssa liikkuessa fiilis piristyy käytännössä aina (toki edellyttäen, että on hyvin palautunut ja sillä tavalla iskussa liikkumaan). Tämä ei tietenkään sovi, jos liikkumiseen on epäterve suhde. Suurimmalla osalla ihmisistä ei kuitenkaan ole ja silloin liikkuminen on varteenotettava keino parantaa fiilistä.

Järkevää mutta mieluisaa ruokaa
Ärsyyntyneenä tai mieli maassa, varsinkin jos siihen liittyy väsymystä, syömisen riittävyyden tai ateriarytmin kanssa hutilointia tai hormonaalisia heilahteluja, tekee monesti mieli herkkuja - paaalllljoooon herkkuja - oikean ruoan sijaan. Yleensä fiilis ei kuitenkaan niistä herkkuövereistä parane ainakaan pidempiaikaisesti. Testattu on. Nykyinen strategiani on, että aina ensin oikeaa ruokaa ja jos sen jälkeen tekee mieli vielä makeaa, niin se on ok. Voin kertoa, että se luciapulla, piparkakku, glögi....-himotus kaikkosi täysin syötyäni sen sijaan evääksi varaamani kipollisen kasviksia, ison kaurahiutale-kauralesepuuron, ison annoksen soijarahkaa ja kourallisen manteleita. Ehkäpä mulla oli vaan nälkä? Jos sitä makeaa tekee vielä kunnon ateriankin jälkeen mieli, niin yleensä riittää järkevämpi annos kuin jos antaisi periksi halulle syödä pullaa oikean ruoan sijaan. Kukaanhan ei toki kuole tai vahingoitu silloin tällöin tunnetiloihin/nälkään syödyistä suklaalevyistä, sipsipusseista tai vastaavista. Liian usein toistuessaan tällainen toiminta kuitenkaan harvoin edistää hyvinvointia. Kannatta siis panostaa siihen, että syö ajallaan järkeviä annoksia ja herkkuja sitten jälkkäriksi, jos vielä tekee mieli. Ehkä itseään voi hemmotella sen oikean ruoan kohdalla niin, että ostaa jotain, mistä tykkää toisi paljon?

Tummaa suklaata, kahvia, teetä
 Ensisijaisesti tunteita kannattaa hoitaa muulla kuin ruoalla ja nautintoaineilla. Mutta jos kokee tarvitsevansa ruokakikkoja, niin omat suosikkini ovat tumma (tai raaka) suklaa, kahvi ja tee. Yleensä väitetään, että tummassa suklaassa on mielialaa kohottavia yhdisteitä niin vähän, että suklaata pitäisi syödä levytolkulla saadakseen mitään vaikutusta. Omakohtaisesti olen eri mieltä. Minusta jo pari palaa tosi tummaa suklaata tai raakasuklaata nostaa fiilistä ihan selkeästi. Enkä tässä nyt puhu syömisen aikaisesta nautinnosta, vaan olotilasta jälkeenpäin. Käytän siis surutta näitä myös mielialan säätelyyn, vaikka ensisijaisesti lähinnä pienenä energiaboostina/välipalana. Toimii. Suosittelen istumaan alas ja ehkä keittämään kylkeen myös kupin kahvia tai lämmintä teetä ja nauttimaan hitaasti. Kahvin ja teen kofeiini piristää ja parantaa fiilistä (kunhan ei yliannostele ja tietää omat rajansa), mutta myös lämpimän kupin piteleminen varsinkin näin talvella tuo hyvää fiilistä. Voi siis hyvin käyttää yrttiteetä, jos kofeiini ei itselle sovi.

Itsensä hemmottelu muutoin
Jos oikein ärsyttää, harmittaa tai tuntuu kurjalta, niin silloin kannattaa pitää itsestään erityisen hyvää huolta sen sijaan, että turhautuisi vielä omiin tunteisiinsa ja vaatisi itseltään entistä kovempia suorituksia tai rankaisi itseään. Itse hemmottelin itseäni ostamalla himoamani Lars Keplerin uusimman dekkarin, vaikka olisin voinut mennä kirjastoon ja lainata jotain muuta ilmaiseksi. Tietenkään hemmottelun ei tarvitse olla mitään kallista, vaan se voi olla vaikkapa vain kääriytyminen huopaan teekupin kanssa katsomaan jotain hyvää sarjaa tai mistä nyt yleensä sattuu pitämään.  Jos ei ole rahasta pulaa, niin miten olisi vaikkapa hieronta tai kampaajakäynti?

Lempimusiikin kuuntelu
Oman suosikkimusiikin kuuntelun on ihan tutkimuksissa todettu lisäävän mielihyvähormoni dopamiinin vapautumista aivoissa. Allekirjoitan tämän kokemuspohjalta täysin. Osa ryhmäliikunnan nautinnosta tulee varmasti fyysisen rasituksen lisäksi musiikista. Myös kävelyt aikaisiin aamuihin töihin tuntuvat vähemmän pahalta, jos laittaa napit korviin matkan ajaksi.  

Fiilisten jakaminen muiden kanssa
Ärtymyksessä ei kannata velloa, mutta jos fiiliksistä on mahdollista puhua jonkun kanssa, niin olo voi helpottaa. Tällä viikolla en varsinaisesti ollut ärtynyt mihinkään suoranaisesti työhön/ potilaisiin liittyvään. Mutta jos joskus olen, helpottaa kovasti, että voi purkaa fiiliksiä työkavereiden kanssa. Kaikkea ei kannata padota sisäänsä, kunhan nyt vähän harkitsee, missä tilanteissa ja kenelle avautuu mistäkin.

Siinäpä muutama vinkki minulta. Onko sinulla omia hyviä keinoja ärtymyksen tai muiden tunteiden rakentavaan käsittelyyn?

Ps. Tänään olen ainakin toistaiseksi oikein hyvissä fiiliksissä. Ärsytys menee todistettavasti ohi.
Pps. Jos tuntuu, että aina vain ärsyttää ja on alavireisissä fiiliksissä, niin kannattaa pohtia masennuksen mahdollisuutta. Siihen on luonnollisesti hyvä hakea apua.

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Minkä värinen sinä olet?

"Kaikki" puhuvat siitä. Kuulosti kiinnostavalta. Löytyi pokkarina alle kympillä. Must have. Sitä paitsi paras kirja, jonka olen vähään aikaa lukenut. Siis mikä? Omgiven av idioter - hur man förstår dem som inte går att förstå. Suomeksi tämä Thomas Eriksonin kirja on ilmeisesti nimeltään "Idiootit ympärilläni".

Eriksonin kirjan juju on siis yksi tapa ryhmitellä ihmisiä persoonallisuustyypin mukaan. Tässä mallissa käytetään värejä: punainen, keltainen, vihreä ja sininen. Eriksonin mukaan väestöstä noin 5 % on selkeästi vain yhtä väriä, noin 80 % kahta ja loput kolmea. Kukaan ei ole kaikkien värien sekoitus. Vihreä on yleisin väri. Mitä nämä värit sitten symboloivat ja mitä hyötyä tästä tyypittelystä on? Hyödyksi voidaan kai lukea, että kun tutustuu värikieleen ja erilaisiin persoonallisuuksiin, on ehkä helpompi ymmärtää niitä, jotka ovat erilaisia kuin sinä itse. He eivät ehkä olekaan "idiootteja", vaan heillä on yksinkertaisesti erilainen tapa olla ja viestiä. Mikään tapa ei ole parempi tai huonompi kuin toinen. Kaikilla väreillä on heikkotensa ja vahvuutensa. Ymmärtämällä erilaisia persoonallisuusprofiileja voi oppia tulkitsemaan muita paremmin ja mukauttamaan toimintaansa niin, että syntyy vähemmän väärinymmärryksiä, konflikteja ja frustraatiota. Yhteiselo sujuu paremmin. Vaikka ei olisi niin kiinnostunut käytännön hyödyistä ja soveltamissta, niin tämä kirja on joka tapauksessa hyvä lukupaketti ihan vain, koska se on viihdyttävä. Ainakin minulla oli hauskaa lukiessa. Väkisinkin sitä rupeaa myös miettimään, mitä väriä työkaverit, perhe tai itse edustaa ja voi saada ahaa-elämyksiä.

Jos joku ei ole lukenut tätä kirjaa, niin tässä pieni tiivistys siitä, millaisia ominaisuuksia kullakin värillä on:

Punainen: Punaiset ovat kilpailuhenkisiä tapauksia. He haluavat mielellään olla valta-asemassa ja johtaa muita. Heillä on korkeat vaatimukset itselle ja muille ja he työskentelevät kovaa. He tekevät asiat nopeasti ja tehokkaasti. Hitaus ja saamattomuus on heistä ärsyttävää. Punaiset ovat asiakeskeisiä. Heitä kiinnostaa töissä se, että työt tulevat tehtyä, ei ihmissuhteet ja niiden vaaliminen. He voivat olla tylyjä ja töksähtäviä tarkoittamatta silti mitään pahaa. Punaiset eivät pelkää konflikteja ja heillä voi olla lyhyt pinna. Toisaalta he myös leppyvät nopeasti. Heidät voidaan kokea dominoivina, pelottavina ja ehkä tunteettominakin. He eivät piilottele todellisia ajatuksiaan, vaan sanovat suoraan, mitä mieltä ovat, vaikka se voidaan kokea loukkaavana ja liian suorasukaisena.

Keltainen: Keltaiset ovat sosiaalisia tyyppejä. Heidän on helppo tutustua uusiin ihmisiin ja small talkata. Heillä on yleensä paljon ystäviä ja tuttuja. Keltaiset rakastavat olla huomion keskipisteenä. He viihdyttävät mielellään muita ja heillä riittää aina hauskoja juttuja. Keltaiset ovat myös innovatiivisia ja keksivät lennokkaita ideoita. He ovat kiinnostuneita uusien asioiden kokeilemista.He sopivat hyvin yrittäjiksi, koska heitä ei myöskään pelota ottaa riskejä. Keltaiset ovat myös optimistisia ja energisiä. He haluavat että elämä on hauskaa. Keltaisten heikkoutena voidaan nähdä, että he eivät ole kovin tarkkoja tai täsmällisiä. He unohtavat asioita, koska heillä on huono muisti, mutta he eivät silti kirjoita asioita ylös. He myöhästelevät usein ja heidän on vaikea pitää asioita järjestyksessä. He innovoivat paljon, mutta eivät ole hyviä saattamaan projekteja loppuun tai tekemään tylsiä rutiinitehtäviä. He ovat huonoja kuuntelijoita ja puhuvat mieluummin itse kuin antavat tilaa toisille. Keltaisten on vaikea nähdä omia heikkouksiaan.

Vihreä: Vihreät ovat rauhallisia ja kärsivällisiä tapauksia. He ovat kiinnostuneet ihmisistä ja haluavat mielellään auttaa muita. Muiden hyvinvointi on vihreille niin tärkeää, että he helposti asettavat sen omansa edelle. Vihreät viihtyvät parhaiten pienissä tutuissa porukoissa. He ovat introvertteja ja tarvitsevat siksi myös aikaa itsekseen, vaikka viihtyvätkin myös ihmisten seurassa ja ovat kiinnostuneet heistä.  Vihreät inhoavat konflikteja ja välttävät niitä parhaansa mukaan. He eivät esimerkiksi mielellään sano eriäviä ajatuksiaan ääneen. Vihreät eivät tykkää olla huomion keskipisteenä. He kuuntelevat mieluummin kuin puhuvat. Vihreistä muutokset ovat ahdistavia. He tykkäävät ennalta-arvattavuudesta ja vakaudesta. Heille ei ole mikään ongelma hoitaa rutiinitehtäviä tai ottaa vastaan ohjeita ylemmältä taholta ja tehdä se, mitä pyydetään. Vihreiden heikkoudeksi voidaan nähdä passiivisuus. Heille voi olla ihan ok tehdä "ei mitään", mikä voi saada aktiivisemman henkilön raivostuneeksi. Vihreiden kanssa voi olla haastavaa viedä läpi muutoksia tai saada selkeitä kannanottoja, koska vihreät tykkäävät, että tuttu ja turvallinen on ihanaa ja jyrkkien kantojen esiin tuominen voi aiheuttaa niitä pelättyjä riitoja ja konflikteja. 

Sininen: Siniset ovat huolellisia ja perusteellisia tapauksia. Heille on tärkeää, että asiat tehdään hyvin. Laadukasta sen olla pitää! Siniset pitävät järjestyksestä. Heille on tärkeää, että päätösten taustalla on paljon laadukasta faktatietoa. He ovat vähän pessimistisiä ja näkevät usein riskejä ja virheitä kaikkialla. Siksi he ovat toimissaan varovaisia. Yksityiskohdata ovat sinisille tärkeitä ja he noudattavat ohjeita ja sääntöjä tarkasti. Prosessi on tärkeämpi kuin lopputulos. Asioiden tekeminen kestää sinisiltä kauan, koska virheet ovat heistä anteeksiantamattomia. Siniset voidaan kokea kylminä, koska he pitävät tunteensa omana tietonaan, haluavat pitää etäisyyttä muihin ja ovat usein vähäpuheisia. Sinisten tarkuuden ja järjestelmällisyyden tarve voi ärsyttää joitakuita. Sinisiä voidaan pitää pilkunviilaajina, ylikriittisinä ja moralisoivina. Varsinkin keltaisten mielestä siniset voivat olla käsittämättömän tylsiä ja aivan liian kiinni säännöissä ja faktaperusteissa. Eivätkö he ollenkaan osaa hyödyntää mutua, tunteita, improvisoida ja pitää hauskaa?

Siinäpä lyhyt tiivistys eri persoonallisuustyypeistä tämän mallin mukaan. Jos kiinnostuit enemmän, kannattaa lukea kirja. Myös netistä löytyy materiaalia tähän tyypittelyyn liittyen. Jos jotakuta kiinnostaa, niin päädyin itse siihen, että olen eniten vihreä (myös muutama pikatesti netissä antoi saman tuloksen), en kuitenkaan puhtaasti, koska hoidan esimerkiksi työni yleensä reippaasti ja tehokkaasti ja ärsyynnyn liiasta hitaudesta (punainen piirre). Jotain sinistäkin kai löytyy, mutta vähemmän kuin monet kuvittelevat. Joku ehdotti joskus pitämäni hyvän luennon perusteella, että voisin ruveta tutkijaksi. Joo, varmaan voisin, mutta se vaatisi minulta kyllä paljon henkilökohtaista kehittymistä, koska en todellakaan ole sillä tavalla järjestelmällinen, tarkka ja kiinnostunut yksityiskohdista. Turhaudun liian nopeasti tekstien viilaamiseen ja prosessien hitauteen. 

Oletko sinä lukenut tämän kirjan? Mitä tykkäsit? Löysitkö oman/omat värisi? 

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Toiminnallinen hypotalaminen amenorrea - miten saada kuukautiset takaisin?

Hedelmällisessä iässä olevan naisen/tytön kuukautisten puuttumiseen/poisjääntiin on monia syitä. Tyypillisin on luonnollisesti raskaus. Muita mahdollisuuksia ovat esimerkiksi PCOS (polycystic ovary syndrome), kilpirauhasen toimintahäiriöt, hyperprolaktinemia (esim. prolaktiinia tuottavan kasvaimen tai lääkityksen vuoksi), ennenaikainen munasarjojen toiminnan hiipuminen, vaikea yleissairaus tai sitten se, mistä ajattelin tällä kertaa kirjoittaa - toiminallinen hypotalaaminen amenorrea (FHA, functional hypothalamic amenorrhea). Ravitsemusterapeuttina törmään aina välillä potilaisiin, jotka miettivät, miten puuttuvat kuukautiset saisi palaamaan esimerkiksi syömishäiriön jälkeen.

Toiminnallinen hypotalaminen amenorrea on seurausta liian vähäisestä energiansaannista, liiallisesta liikunnasta tai stressistä. Usein näiden kaikkien  kolmen yhdistelmästä. Anoreksiaan liittyy usein tämäntyyppinen häiriö, mutta se on myös mahdollinen ilman diagnosoitua syömishäiriötä. Esimerksi monilla urheilijoilla, erityisesti lajeissa, joissa laihuudesta on hyötyä, esiintyy FHA:aa. Satunnainen yksittäisten kuukautisten poisjäänti voi olla seurausta vaikkapa akuutista stressistä, eikä se ole vaarallista. Pidempi amenorrea muusta syystä kuin raskauden, imetyksen tai ehkäisyvalmisteen vuoksi kertoo kuitenkin kehon epätasapainosta ja voi aiheuttaa vaurioita. Siksi minua ilahduttaa kovasti, että monet nuoret naiset osaavat olla huolissaan kuukautistensa puuttumisesta, eivätkä näe tilannetta vain eroonpääsynä yhdestä naisena olemisen riesasta.

Hypotalaamiseen amenorreaan liittyy alhaiset estrogeeni-, progesteroni-, trijodityroniini- (aktiivinen kilpirauhashormoni) ja leptiinitasot, heikentynyt kasvuhormonivaikutus sekä koholla oleva kortisoli. Ainakin anoreksiapotilailla myös testosteronitasot ovat matalat. Nämä hormonaaliset muutokset vaikuttavat negatiivisesti sydän- ja verisuoniterveyteen (kolesteroli nousee, verisuonten seinämän toiminta häiriintyy), kognitiivisiin toimintoihin ja mielialaan (masennus ja ahdistuneisuus lisääntyy, keskittymiskyky ja muisti heikkenee). Erityisesti kärsii kuitenkin luusto. Muutokset luuston tiheydessä voivat olla pysyviä, vaikka ravitsemustila ja amenorrea korjaantuisivatkin. Anoreksiaa sairastavilla nämä haitalliset vaikutukset ovat voimakkaampia kuin syömishäiriötä sairastamattomilla amenorrea-potilailla (rajoittuneempi ruokavalio, alhaisempi paino). Tätä ei kuitenkaan tule nähdä niin, että jos on kerran sairastunut, ei mitään olisi enää tehtävissä. Tervehtyminen johtaa kuitenkin parempaan lopputulokseen luidenkin kannalta, vaikkei ihan koskaan syömishäiriötä sairastamattoman tai aina säännöllisesti menstruoineen tasolle pääsisikään.

Miten ne kuukautiset sitten saa takaisin, jos ne on kerran tästä syystä menettänyt? Lyhyesti ja ytimekkäästi kääntämällä tutun ja rasittavan lausahduksen (syö väh...) päälaelleen. Eli siis: syö enemmän ja liiku vähemmän. Ja mielellään siihen päälle vielä stressinhallintaa ja rentoutumista vaikkapa mindfulnessin, joogan tai muun itselle mielekkään keinon avulla. Jos pääsee terapiaan käsittelemään näitä asioita ja oppimaan uusia tapoja toimia, niin aina parempi.  Mikä komponentti on tärkein kenenkin kohdalla, on tietysti yksilöllistä. Tyypillisesti hypotalaamisen amenorreaan liittyy lähes aina syömisen rajoittaminen jollain tapaa. Sen ei tarvitse todellakaan olla mikään kitudieetti, vaan voi riittää, että esimerkiksi syö liian vähärasvaisesti tai kaikki on niin yltiöterveellistä, ettei ruoasta saatu energia riitä kattamaan runsaan liikunnan aiheuttamaa kulutusta. Painon ei välttämättä tarvitse laskea, koska monien kroppa on niin hyvä säätämään kulutustaan alaspäin, että energiansaannin lievä rajoittaminen johtaa laihtumisen sijaan vain perusaineenvaihdunnan hidastumiseen ja "turhien toimintojen" kuten kuukautisten poisjääntiin niukan energian säästämiseksi. Ei kai ole mitään järkeä lisääntyä, jos energiaa ei riitä edes oman kropan toimintoihin, saati sitten että pitäisi ruokkia sekä itsensä, että sikiö? Esimerkiksi anoreksiasta fyysisesti toipuneilla (= normaali paino), mutta edelleen amenorreasta kärsivillä on tutkimuksissa ollut matalammat leptiinitasot kuin verrokeilla. Leptiini kertoo paitsi rasvakudoksen määrästä myös energiatasapainosta. Oma veikkaukseni on, että jos kuukautiset eivät palaa monen kuukauden normaalipainossa (siis yksilölle sopivassa, ei juuri ja juuri normaaliksi määritellyn BMI 18,5 yli hivutetussa) olon jälkeenkään , niin todennäköisesti syynä on edelleen jonkinasteinen syömisten rajoittaminen suhteessa kulutukseen, vaikka se ei painossa näykään. Samaan viittaa se, että monesti amenorreasta kärsiviltä urheilijoilta tai liikuntaa harrastamattomilta amenorrea-potilailta on "kaivamalla" (esim. syömishäiriöseuloilla, syvällisellä ruokavaliohaastattelulla) saatu esiin lievää häriintynyttä suhdetta ruokaan ja esimerkiksi kontrolleja vähäisempää (tyydyttyneen) rasvan saantia, vaikka nopealla haastattelulla syöminen ehkä kuulostaakin normaalilta.

Onko kaikki siis kuitenkin vain energiansaannista kiinni? Miten liikunta ja stressi vaikuttavat itsenäisesti? Voiko pelkkä liian runsas liikunta aiheuttaa amenorreaa? Luettuani kasan tutkimuksia ja review-artikkeleita (hemmetti, että PubMedissa seikkailu on muuten koukuttavaa!) en edellekään osaa antaa tähän varmasti oikeaa vastausta. Vaakakuppi kallistuu kuitenkin enemmän siihen suuntaan, että urheiluamenorreassa on kyse riittämättömästä energiansaatavuudesta. Energian saatavuudella tarkoitetaan kcal-määrää, joka jää kehon käyttöön, kun kokonaisenergiansaannista on vähennetty liikunnan aiheuttama energiankulutus.Yleensä riittämättömäksi on nähty < 30 kcal/rasvaton painokilo. Mutta kuten tämä artikkeli kuvaa, on yksilöillä geneettisiä eroja herkkyydessä kuukautishäiriöihin. Siten osalle ei välttämättä riitä tuo 30 kcal/rasvaton painokilo. Energiatasapainoa kuvaavana on yleensä pidetty energian saatavuuttaa 45 kcal/rasvaton painokilo. Jos siis ei ole mitään todellista syytä rajoittaa syömistä, on minusta järkevämpää pyrkiä optimaalisiin lukuihin kuin kitkutella juuri ja juuri riittävän rajalla. Todennäköisesti suorituksetkin kulkevat paremmin kunnolla ravittuna. Jos joku nyt miettii, ettei todellakaan tiedä omaa rasvatonta massaansa, liikunnan aiheuttamaa energiankulutusta tai paljonko syö päivittäin, niin totean, että ei tarvitsekaan tietää. Ongelman voi ratkaista ihan vain kokeilemalla lisätä syömistä ja ehkä "heikentämällä" vähän ruokavalion laatua, että varmasti saa tarpeeksi energiaa. Monien tarvitsee myös vähentää liikkumista, jos on vaikea saada energiansaantia muuten tarpeeksi korkealle tai jos treenaaminen on muuten vain liiallista. Jos ei ole huippu-urheilija, ei pidä yrittää treenata kuin sellainen. Koska ihan 100 % varmasti ei voi sanoa, etteikö jonkun kroppa voisi häiriintyä pelkästä runsaasta liikunnasta (ja/tai stressistä) ilman syömisen rajoittamistakin, niin varmuuden vuoksi on hyvä vähentää sitä liikkumistakin, jos tähtäimessä on FHA:sta toipuminen.

Puuttuvien kuukautisten metsästysprosessissa voi kysyä itseltään esimerkiksi seuraavia asioita:
Onko ruokavalioni mahdollisesti liian vähärasvainen? Rajoitanko rasvansaantiani? 
Kokeile tätä: Lisää pähkinöitä, siemeniä, avokadoa, öljy, valitse normaalirasvainen levite leivälle. Osa maito- ja lihatuotteistakin voi hyvin olla muita kuin niitä kaikkein vähärasvaisimpia.
Onko ruokavalioni mahdollisesti liian vähähiilihydrattinen? Onko minulle hiilarikammo?
Kokeile tätä: Lisää ruokavalioosi pastaa, riisiä, perunaa, bataattia, hedelmiä, quinoaa, leipää tai mitä sinulle parhaiten sattuu maistumaan.
Syönkö kaiken kaikkiaan vain liian vähän? Uskallanko syödä itseni kylläiseksi?
 Kokeile tätä: Lisää rohkeasti ruokamäärää ja mahdollisesti myös ruokailukertoja. Syö itsesi kylläiseksi. Jos sinun on vaikea syödä paljon, voit valita osan ruoasta vähemmän täyttävinä energiatiheinä vaihtoehtoina, kuten vähäkuituisempina viljatuotteina, mehuna, kuivattuina hedelminä ja lorauttaa ruokaan öljyä, voidella leivän paksummin tai lisätä smoothieen kunnolla avokadoa saadaksesi enemmän energiaa tiiviissä muodosssa.
Pyrinkö syömään "täydellisesti", eli olenko esimerkiksi poiminut pois ruokavaliostani kaikki vaaleat viljatuotteet, sokerin, pikaruoan, herkut, tyydyttyneen rasvan lähteet jne.?
Onko minulla kireä ja joustamaton suhde ruokaan ja syömiseen?
Kokeile tätä: Uskalla lisätä ruokavalioon myös "sattumia". Mistä olet ennen pitänyt kovasti, mutta et nyt uskalla syödä sitä "epäterveellisyyden" takia? Ruokavalio ei mene pilalle kohtuullisesta määrästä ei niin terveellisiä vaihtoehtoja. Sitä paitsi FHA:n takia puuttuvat kuukautiset (= sekaisin oleva hormonitoiminta) on suurempi terveysriski kuin suklaapatukka siellä ja pizzanpala täällä.  
Pelkäänkö kovasti lihomista?
Mieti, mitä pahaa todella tapahtuu, jos painosi nousee muutaman kilon? Onko nykyisen painon ylläpito oikeasti esimerkiksi osteoporoosin arvoista? Jos tästä ylipääseminen on itsekseen liian vaikeaa, suosittelen lämpimästi hakemaan apua psylogian alan ammattilaiselta.
Voiko olla että olen kehoni hyvinvoinnin kannalta liian matalassa painossa tai rasvaprosentissa?
Ratkaisu: Höllennä vähän ruokasäännöistä ja liikkumisesta ja kokeile, mitä tapahtuu, jos annat painon ja rasvaprosentin vähän nousta.
Treenaanko/ liikunko mahdollisesti enemmän kuin mitä kehoni kestää tai liikaa suhteessa siihen, paljonko saan energiaa ruokavaliostani?
Ratkaisu:Vähennä treenimäärää ja -intensiteettiä. Yksi lepopäivä lisää viikkoon? Maksimissaan tunnin treeni per kerta? Osan kovista treeneistä vaihto joogaan tai kävelyyn? Kovan treenin laittaminen tauolle, kunnes kuukautiset ovat palanneet? Myöhemmin voi sitten testata sopivaa määrää, kun hormonitoiminta on normalisoitunut.
Harrastanko lajia, jonka vaatimukset (hyvin vähärasvainen tai kevyt keho) sotivat kroppani luonnollisia edellytyksiä vastaan? 
Pohdi, onko laji sen arvoinen, että sille kannattaa uhrata oma terveys ja hyvinvointi? Löytyiskö jokin toinen vaihtoehto, joka ei vaadi sinulle epäluonnollista laihuutta/rasvattomuutta? Jos et ole huipputason urheilija, niin mieti, onko ylipäänsä järkeä pyrkiä "lajinomaiseen" kroppaan, jos se aiheuttaa sinulle terveyshaittaa. Voisitko hyväksy, ettet ole "ballerinan näköinen" tai että juokset muutaman minuutin hitaampia aikoja, mutta kehosi voi paremmin?
Olenko todella stressantunut? Onko minun lähes mahdoton rentoutua?
Ratkaisu: Testaa mindfulnessia, joogaa, meditaatiota, rentoutusharjoituksia tai jotain itsellesi sopivaa, vaikkapa neulomista tai aikuisten värityskirjoja. Mieti, mitä stressitekijöitä voisit karsia elämästäsi? Tarvitseeko kaiken olla niin täydellistä? Voitko hyvin kaikesta suorittamisesta? Terapiaan hakeutuminen on myös näissä ongelmissa varteenotettava vaihtoehto.

Lopuksi totean, että vaikka tekisit kaiken "oikein", ei kroppa välttämättä toivu ihan hetkessä. Ei siis kannata panikoida, jos kuukautiset eivät palaudu sillä sekunnilla, kun olet saanut syömisesi riittäviksi, paino ja rasvaprosentti on sinulle sopiva, et ylitreenaa ja olet harjoitellut rentoutumista. Jos kaikki palaset tuntuvat olevan kohdallaan jo vaikkapa puolisen vuotta, eikä kuukautisia siltikään kuulu, suosittelen käymään gynekologilla. Toiminallinen hypotalaaminen amenorrea on kuitenkin poissulkudiagnoosi ja aina on mahdollista, että taustalla on jotain muuta (esim. PCOS, jos kuukautiset ovat olleet epäsäännölliset jo ennen anoreksiaa/ syömisen rajoittamista). Toki lääkäriin voi mennä jo aiemminkin, jos on kovasti huolestunut. 



sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Miksi annan niin lepsuja ruokavalio-ohjeita?

Moni varmasti miettii, vaikka vain osa verbalisoi, miksi annan niin tyhmiä ja ihan liian lepsuja ohjeita syömiseen. Miksi sanon, että on ihan ok syödä välillä herkkuja, vaikka olisikin ylipainoa? Miksi en käske välttämään kaikkea pikaruokaa, lisäaineita, sokeria, valkoista viljaa, jne. jne. kuin ruttoa? Miksi suosittelen epäterveellistä ruokavaliota? Kirjoitetaanpa aiheesta ihan oma postaus, jos se vaikka selittäisi ohjausfilosofiaani vähän paremmin.

"Terveysterroristi"-puoliskoni suosittaa lisää tätä ;-D.
Aloitetaan perusteista. Jos joku on käsittänyt, että käsken syömään mitä vain miten paljon vain milloin vain, niin siinä tapauksessa on tulkinnut täysin väärin. Vähän sama kuin, että Älä laihduta -päivästä tehdyt lehtijutut koristellaan donitsin kuvilla tai ihmiset heittävät vitsinä, mitä kaikkea tänä yhtenä laihdutusvapaana päivänä voi sitten mättää, kun kerrankin saa. En tiedä, onko väärinymmärtäminen tahallista vai tahatonta. Mutta joka tapauksessa tehdään selväksi, että kannatan ihan kuten kaikki (?) muutkin ravitsemuksen ammattilaiset fiksua ja terveyttä edistävää syömistä. En kiistä sitä, etteikö pääasiassa fiksujen ruokavalintojen tekeminen edistäisi terveyttä ja hyvinvointia pitkällä tähtäimellä. Jos joku on tavannut minut töissä tai luennoimassa elintapasairauksiin liittyvistä aiheista, niin tietää varmaan, että rakastan paasata kasvissuosituksesta, pähkinöistä, hyvistä öljyistä,  fytokemikaaleista, kuidusta jne. ;-D. Minusta terveille tai elintapasairauksia sairastaville hyvä ruokavalio on esimerkiksi välimerellinen/ itämerellinen/ ravitsemussuosituksia mukaileva (vajaaravitut tai erityisruokavaliota tarvitsevat ovat sitten oma lukunsa). Osaan kyllä olla vähän tiukkis ja "saarnata", jos koen, että tilanne on siihen sopiva.

Kaikille perus terveysvalistus ei kuitenkaan sovi, vaan aiheuttaa vain haittaa terveelle syömissuhteelle. Kaikki eivät tulkitse ohjeita, kuten suuri enemmistö, joka kuitenkin syö pullansa, grillimakkaransa ja pizzansa sen kummemmin miettimättä, vaikka miten terveysalan ammattilaiset niiden pahuudesta saarnaisivat. Osa ahdistuu ja vetää syömisensä niin tiukalle, että keho ei esimerkiksi saa tarpeeksi energiaa selvitä aktiivisesta elämäntyylistä tai normaali elämä kärsii, kun pelottaa syödä ulkona tai toisten laittamaa ruokaa, kun siinä voi olla jotain "pahaa ja epäterveellistä". Osa yrittää tiukasti, mutta repsahtaa kerta toisensa jälkeen. Kokee morkkista, itseinhoa ja syyllisyyttä. Paino hilautuu aina vain ylemmäs. Ne terveysongelmat, joita yritti syömisen korjaamisella ratkaista, muuttuvat paremman sijasta pahemmiksi. Kehittyy ehkä ahmintahäiriö tai ainakin vääristynyt suhde ruokaan ja syömiseen.

Ihmisen painosta ei voi suoraan vetää johtopäätöstä syömissuhteesta. Vinoutuneita syömissuhteita on muillakin kuin langanlaihoilla himotreenaajilla. Itse asiassa hyvinkin paljon merkittävästi lihavilla (taustalla monesti ahmintahäiriö). Vaikea lihavuus herättää monissa tarvetta avautua ja tyrkyttää yhä rajumpia laihdutusvinkkejä. Itse näen, että usein näissä tilanteissa tarvittaisiin nimenomaan pehmeämpää otetta, koska usein sitä laihduttamista on yritetty jo kymmenellä eri tavalla, jotka kaikki ovat epäonnistuneet. Kannattaako siis kiristää entisestään, vai yrittää ihan eri lailla?

Jos syöminen olisi vain puhdasta fiksujen tai ei niin fiksujen valintojen tekemistä, olisi helppoa antaa lista käteen ja käskeä syömään tätä ja tämän verran ja välttämään tuota. Valitettavasti (?) syömiseen ja ruokaan liittyy niin paljon psykologiaa ja sosiaalisia aspekteja, että tällaisella lähestymistavalla harvoin pääsee kovin pitkälle. Sen takia pitää yrittää löytää hyvä kompromissiratkaisu, joka huomioi fysiikan lisäksi nämä muut osa-alueet. Jos psyykkinen puoli on ihan solmussa ja ruokaan liittyy paljon kieltoja ja ahdistusta, niin eipä ongelma ratkea pelkästään tarjoamalla uuttaa hienoa ruokavalio-ohjelmaa. Siksi yritän vähän aistia, mitä potilaat ajattelevat ruoasta ja antaa ohjeita sen mukaan. Silloin ohjeisiin voi kuulua myös herkuttelun harjoittelua hyvällä omallatunnolla, vaikka se puhtaasti fysiikan näkökulmasta ehkä olisikin päinseinäistä (vaikea lihavuus, T2DM tai vastaava tila). Kompromissilla voi saada pitkällä tähtäimellä aikaan paremman lopputuloksen kuin tähtäämällä optimaaliseen ruokavalioon tässä ja nyt (tulee todennäköisesti epäonnistumaan aika pian, jos ongelmat syömisen kanssa ovat suuria). Toki syömisen hallintaa voi hakea myös esimerkiksi verensokeria tasaavista syömismalleista, mutta jos kerta toisensa jälkeen tuntuu, että sokerilakko, GI-metodi, VHH-ruokavalio tai jokin vastaava viritys epäonnistuu, niin kannattaisi ehkä pysähtyä pohtimaan, tulisiko vähemmän mustavalkoisella ruokavaliolla parempi tulos.

Kuten olen kirjoittanut aiemmin, ihmisten kyky sietää tiukkuutta ruokavaliossa on yksilöllinen ja voi myös aaltoilla ajan mittaan. Jonkun mielestä kerran viikossa herkkuja tai ainoastaan kylässä tai ei ollenkaan voi olla ihan ok, no problem, eikä se johda ahdistukseen ja repsahduksiin. Joku toinen ei kykene tähän, joten on ehkä suoraan parempi lähteä rennommalla otteella. Lähtötilannekin ratkaisee: jos on elänyt suunnilleen pelkällä pikaruoalla, eikä syö kasviksia edes päivittäin, niin aika haastavaa on yrittää tähdätä suoraan puolen kilon päväannoksiin ja siihen, että kokkaisi kaikki ateriat itse kotona. Pienin muutoksin tulee todennäköisemmin hyvä ja pysyvämpi tulos, eikä elintaparemontin aloittaminen ole niin ahdistavaa.

Jos mietin itseäni, niin en olisi kyllä ikinä saanut syömistäni kuosiin, jos joku olisi käskenyt siirtyä suoraan niin "siistiin" syömistyyliin kuin mitä nykyään toteutan ongelmitta. Ajan mittaan etsimällä ja kokeilemalla muutos esim. herkkujen kohtuukäyttöön on tullut aika kivuttomasti. Oikeastaan en edes ikinä asettanut tavoitteeksi nykyistä tyyliä, se on vain tullut mm. suolistovaivojen myötä rutiiniksi. En myöskään väitä, että tulen ikuisesti syömään kuten nyt. Aika näyttää. Jos joku nyt miettii, että perustan kaiken ajatteluni ja ohjaukseni vain omiin kokemuksiin, niin en todellakaan perusta! Ajatteluani tukee mielestäni opinnoissa ja opintojen ulkopuolella lukemani kirjallisuus elintapaohjauksesta ja ihmismielen toiminnasta. Potilaidenkin kanssa toimiessa oppii, että vetämällä saarnaten ja ylikireästi harvoin saavuttaa kovin hyviä tuloksia (paitsi ehkä lyhyellä aikavälilä, jos potilas sattuu olemaan auktoriteettiuskovainen ja tykkäämään räväkistä vedoista/dieettimentaliteetista). Yksilöllisyys on myös kova sana. Kun kirjoittaa blogipostauksen tai puhuu jostain asiasta, on ihan mahdoton ottaa huomioon jokaisen erityispiirteitä. Potilasvastaantolla se on tietenkin mahdollista. Aina on niitä, jotka onnistuvat myös keinoilla, jotka useimmille eivät toimi. En siis kiellä tekemästä omalla tyylillä, jos on löytänyt itselle sopivan tavan, vaikka se poikkeaisikin valtavirrasta.



lauantai 4. marraskuuta 2017

Mitä olen oppinyt ykköstyypin diabeteksesta työelämässä

Yliopistolta sai hyvän pohjan ravitsemusterapeuttina työskentelyyn. Luonnollisesti kaikkea ei voi kuitenkaan viiden vuoden aikana kuvitella oppivansa ja toisaalta myös hoitomuodot kehittyvät jatkuvasti ja tulee uutta tutkimustietoa. Lukemalla lisää tutkimuksia, työskentelemällä moniammatillisissa tiimeissä, täydennyskouluttautumalla ja kohtaamalla potilaita oppii lisää. Edelleenkään en koe diabeteksen olevan asiantuntijuuteni ydinaluetta, mutta jotain olen sentään mielestäni oppinut. Kiitos siitä kuuluu pitkälti sille, että olen istunut nyt vajaan vuoden diabeteshoitajien ja endokrinologien kanssa samassa kahvipöydässä ja viikoittaisissa palavereissa. Kun on jonkin asian kanssa paljon tekemisissä, se alkaa usein kiinnostaa enemmän ja herättää haluan myös etsiä lisää tietoa ja kehittää omaa osaamista. Kunnioitan myös potilaiden tuntumaan omaan kroppaan ja osaamista oman hoitonsa suhteen. Minulla on tasan 0 % omaa kokemusta diabeteksesta henkilökohtaisesti, enkä ole kovin usein työn ulkopuolella tekemisissä diabetesta sairastavien kanssa. Jos siis joku diabetesta sairastava lukee tätä ja on täysin eri mieltä jostain, en todellakaan väitä tietäväni paremmin. Kuten niin moni muukin asia, niin myös diabeteksen hoito on kuitenkin yksilöllistä. Kaikkien kropat eivät reagoi samoin.

Ensimmäinen uusi asia, jonka opin diabeteksesta tullessani Ahvenanmaalle vajaa vuosi sitten oli,
mikä on (Freestyle) Libre. Siitä puhuttiin paljon ensimmäisessä diabetesmötessä.Yritin miettiä, olenko kuullut tästä jotain aiemmin. Öööhh en. Lopulta kysyin kokouksen jälkeen kollegalta. Sinsä ei kai ole outoa, että Libre oli uusi juttu, koska kyseinen "Flash glukoosimittausjärjestelmä" on kuitenkin verrattain tuore apuväline. Kokemukset ovat todella positiivisia - ymmärrettävästi. Verensokerin seuranta helpottuu kummasti, kun voi tehdä mittauksen skannaamalla arvot olkavarren pienestä sensorista sen sijaan, että tarvitsisi rei'ittää sormet hajalle, jos haluaa mitata sokereitaan usein. Libre näyttää myös, mihin suuntaan verensokeri on menossa sekä viimeisen 8 tunnin glukoosikäyrän. Jos minulla olisi DM1 haluaisin ehdottomasti Libren. Monilla se on myös parantanut huomattavasti sokeritasapainoa ja laskenut HbA1c-arvoja.

Jos mietitään enemmän ruokapuolta ja insuliinihoitoa, tulee mieleen seuraavia asioita, joista ei ehkä niin paljon puhuttu opintojen aikana:

  • Pikainsuliinitkaan eivät ole niin pikaisia kuin ehkä kuvittelisi. Parhaat sokeriarvot saa tutkimusten mukaan aikaiseksi, jos pistää ateriainsuliinin 15-20 min ennen ruokaa (poikkeuksena gastropareesipotilaat, joiden mahalaukun tyhjeneminen on hidastunut). Opinnoissa tästä ei kyllä mielestäni hiiskuttu sanaakaan. Lähinnä opetettiin, että insuliini pistetään mieluummin ennen ateriaa kuin sen jälkeen. Ja tietysti, että jos käytössä on "vanhanaikainen" lyhytvaikutteinen insuliini (käytännössä ei juuri kellään enää), niin se pitää toki pistää reilusti ennen syömistä. Jos pikainsuliinikin "pitää" (suositellaan erityisesti, jos sokerit tuppaavat nousemaan liian reippaasti ruokailun jälkeen) pistää jopa 20-30 min ennen ruokaa, niin ymmärrettävästi se heikentää syömisen spontaaniutta. Juuri lanseerattu vielä nopeampi insuliini Fiasp voisi ehkä tuoda ratkaisun tähän ongelmaan. Ainakin diabeteshandboken.se -sivujen kautta bongaamani ruotsalaisen diabeetikon kokemuskirjoitus Fiaspista oli hyvin positiivinen. Tietenkään kaikki ei taaskaan sovi kaikille ja aika varmaankin näyttää, onko Fiasp oikeasti toimivampaa kuin vanhemmat pikainsuliinit. Tämä on ihan vaan mutua, mutta tuli myös mieleen, että kakkostyyppiläisille usein suositeltu kasvisten syöminen ensin voisi ehkä parantaa "ykköstenkin" aterian jälkeisiä sokeriarvoja, jos juuri ennen ateriaa pistetyllä insuliinilla on hetki aikaa alkaa vaikuttaa ennen kuin aterian hiilaripitoisempi osuus ehtii mahalaukkuun ja ohutsuoleen. 
  • Pikainsuliinien vaikutuskäyrä sopii parhaiten yhteen "keskinopeiden" hiilareiden kanssa. Nopeat hiilarit, kuten mehut, limsat, karkit, jasmiiniriisi ja vaalea leipä nostavat yleensä verensokeria nopeammin kuin mitä pikainsuliini "peakkaa" ja siten verensokeri pääsee nousemaan turhan korkealle. Erittäin matalan GI:n ateria (erityisesti jos se sisältää paljon rasvaa) taas voi johtaa siihen, että mahalaukku tyhjenee sen verran hitaasti, että verensokeri pääsee jopa laskemaan ensin turhan alas mutta nousee sitten 2-5 tunnin jälkeen liian korkealle. Tätä ongelmaa voi yrittää hanskata jakamalla insuliinin kahteen osaan, joista toisen pistää ennen ruokaa ja toisen myöhemmin. Pumppuhoitoinen voi käyttää ns. pidennettyä bolusta. Nopeiden hiilareiden vaikutusta voi yrittää tasata yhdistämällä ne aterialle, joka sisältää esim. hidastavia kuituja, happoja (vinaigrette, sitruunamehu), proteiinia ja rasvaa. Pieni makea jälkkäriksi, banaanin kaveriksi myös jogurttia ja pähkinöitä tai perunamuusi osana ateriaa, jossa on myös salaattia etikkaa sisältävän kastikkeen kanssa ja lohta tai lihapullia sekä viipale ruisleipää levitteellä. Ja by the way, esim. tavallinen ruisleipä on muuten keskinopeaa hiilaria. Vasta jos leivässä on myös esim. kokonaisia jyviä ja/tai se on hapanjuureen leivottu, saattaa GI olla oikeasti hitaan hiilarin puolella.
  • Glykeeminen profiili. Uudempi käsite, joka kuvaa verensokerikäyrän muotoa pidemmälle kuin 2 h syömisen jälkeen (GI-laskelmissa lasketaan käyrän alle jäävä pinta-ala 2 tuntiin asti). Mm. rukiilla ja pastalla on kauniit glykeemiset profiilit ts. pitkä ja matala käyrä (verensokeri ei nouse tolkuttomasti, eikä myöskään dippaa paastotason alle parin tunnin päästä, kuten pikahiilareilla voi käydä). Kauniin glykeemisen profiilin ruoka-aineet tuottavat usein hyvän pitkäkestoisen kylläisyyden ja siistit verensokeriarvot. Ehkä tämä on osasyy siihen, että "Reissumiesmackor" (lähes kaikki täällä syövät jostain syystä Reissumiestä) tuottavat hienoja käyriä ja estävät hyvin yöllisiä hypoglykemioita.
  • FPU, fat-protein-units, muut verensokeriin vaikuttavat tekijät kuin hiilarit. Ykköstyyppiläiset opetetaan sairastumisen alusta asti laskemaan hiilareita ja suhteuttamaan insuliiniannokset niiden määrään. Hyvä niin, sillä hyvät hiilarinlaskentataidot auttavat kummasti sopivien insuliiniannosten arvioinnissa ja verensokerin tasapainottamisessa. Monet muutkin asiat, kuten stressi ja tulehdussairaudet vaikuttavat verensokeriarvoihin ja insuliinin tarpeeseen. Ruokavaliotekijöistä myös  rasvalla ja proteiinilla voi olla vaikutusta verensokeriin. Varsinkin hyvin rasvainen (erityisesti paljon tyydyttynyttä rasvaa sisältävän) ruoka tuottaa helposti hyperglykemiaa monta tuntia syömisen jälkeen. Tämä johtuu pääasissa siitä, että vapaat rasvahapot verenkierrossa aiheuttavat insuliiniresistenssiä. Kokeellisesti on todettu, että hyvin rasvainen ateria voi vaatia jopa 2 x insuliinimäärän vrt. saman hiilarimäärän sisältävä vähärasvaisempi annos. Myös isot proteiinimäärät (suuremmat kuin normaalista ateriasta saa) voivat nostaa verensokeria. Tämä johtunee pääasissa siitä, että ylimääräinen proteiini muutetaan elimistössä hiilihydraatiksi. Jos tutkitaan ruokien insuliini-indeksejä nähdään, että täysin hiilarittomat ruoatkin, kuten liha, nostavat insuliinin eritystä jonkin verran terveen ihmisen elimistössä. Täten on luonnollista, että diabeetikon verensokeri voi kohota suuresta proteiinimäärästä, jos sille ei pistetä vähän ylimääräistä insuliinia. Normaalien aterioiden kanssa rasvasta ja proteiinista ei tarvitse niin välittää, eli käytännössä pistetään hiilareille. Jos taas syö vaikkapa kunnon hampurilaisaterian ranskalaisineen, tarvitsisi todennäköisesti pistää vähän extraa myös rasvalle (ja ehkä proteiinille). Tätä varten on kehitetty konsepti fat-protein-units (tästä kuulin ekaa kertaa ollessani kesätöissä Porissa). Simppeleimmillään laskelma menee niin, että 1 FPU = 100 kcal rasvaa/proteiinia ja vastaa n. 10 g hh:a insuliinintarpeen suhteen. Käytännössä ei välttämättä voi laskea näin yksinkertaisesti ja jotkut ovat ehtottaneet, että lasketaan vain rasvan kalorit, ei proteiinien. Sattaa olla, että 100 kcal laskeminen 10 g hiilaria vastaavaksi ei myöskään täysin pidä paikkansa. Jos ei ole tarkkoja tietoja aterian makroravintoainekoostumuksesta, ei laskelmia tietenkään pysty tekemään. Siksi FPU on ehkä enemmän teoreettinen konsepti kuin normaaliin elämään soveltuva työkalu. On kuitenkin hyvä ymmärtää, miksi verensokeria saattaa joutua korjailemaan monta tuntia pizzan, ison mäkkäriaterian tai lasgneanoksen jälkeen. Jos taas syö annoksen, jossa ei ole lähes ollenkaan hiilaria (esim. salaatti ilman pastaa/riisiä/perunaa/leipää tai vastaavaa), saattaa joutua pistämään vähän proteiinille. Tämä johtuu siis siitä, että elimistö valmistaa proteiinista hiilaria glukoneogeneesin kautta, jos sitä ei tarjota riittävästi ravinnon mukana. 
  • Vähähiilihydraattinen ruokavalio ei välttämättä tuota hyviä sokeriarvoja. Sanottakoon heti kärkeen, että vähähiilihydraattista ruokavaliota ei ylipäänsä suositella ykköstyypeille ollenkaan, koska aina on riski (vaikkakin pieni), että ketoosi lipsahtaa ketoasidoosin puolelle. Koska ihmiset kuitenkin kokeilevat kaikenlaista suosituksista huolimatta, on olemassa myös dataa siitä, mitä tapahtuu, jos hiilarit vedetään insuliinihoitoisella diabeetikolla minimiin. HbA1c ei välttämättä ollenkaan kaunistu tällä valinnalla, vaikka niin kuvittelisi. Jos henkilö syö hyvin vähän hiilaria, tämä pakottaa elimistön tuottamaan sitä itse glukoneogeneesin kautta. Elimistössä vallitsee myös fysiologinen insuliiniresistenssi (kroppa haluaa säästää hiilaria aivoille, punasoluille ja munuaisytimelle ja pistää muut elimet käyttämään mieluummin ketoaineita ja rasvaa energianlähteenä). Tämä voi johtaa siihen, että on todella vaikea arvioida, paljonko insuliinia pitäisi aterialle pistää/ pistääkö ollenkaan, koska laskelmat eivät tunnu sopivan yhteen hiilarimäärien kanssa. Verensokerin säätely saattaa muuttua paljon helpommaksi, jos hiilaria syödään enemmän, eikä elimistön tarvitse tuottaa sitä proteiinista (tai muista substraateista, kuten glyserolista) eikä pitää yllä fysiologista insuliiniresistenssiä. Tylsän virallisterveellisen kuuloista, mutta runsaskuituinen, hitaampiin hiilareihin painottuva, kohtuurasvainen (pehmeisiin painottuen) tasainen syöminen insuliinipistoksineen tuottaa todennäköisesti paremman lopputuloksen sekä verensokerin että terveyden suhteen. Tällä en tarkoita, että niitä hiilareita tarvitsisi tankata kohtuuttomasti varsinkaan, jos ei liiku paljon. Lähteestä riippuen minimimääräksi on esitetty jotain 100-150 g/päivä välillä. Oman kropan tarpeiden mukaan voi sitten säätää sopivaa määrää. Vaikka ateriainsuliinien pistämisestä niin mielelään pääsisikin eroon, ei pistosten välttely kikkailemalla yleensä johda kovin hyvään lopputulokseen.
  • Insuliini ja liikunta. Yleensä diabeetikoita kehotetaan vähentämään insuliiniannoksia ennen treenejä ja sitten tarpeen mukaan  tankkaamaan hiilaria. Monesti tämä onkin toimiva ja hyvä ohje ja kokeilemalla kukin löytää sopivan yhdistelmän insuliinien säätämisessä ja hiilarin nauttimissa suorituksen aikana. Kuten joku ehkä huomaa (kun olen sivunnut tätä luentoa aika monessa postauksessani) olin hyvin vaikuttunut dietist Stig Mattssonin luennosta ja tuoreista ideoista. Hän rupesi pohtimaan, miksi terveiden urheilijoiden ja diabetesta sairastavien ohjeet vaativiin pitkäkestoisiin urheilusuorituksiin poikkesivat niin paljon toisistaan. Terveet urheilijat tankkaavat runsaasti hiilaria pitkien kestävyyssuoritusten aikana (jopa 90 g/h) ja heillä insuliinitasot ovat tällaisissa suorituksissa normaalitasoa korkeammalla.Diabeetikot taas säätävät yleensä insuliinejaan alas ja tankkaavat hiilaria sen verran kuin verensokeritaso sallii/vaatii. Stig halusi testata, mitä tapahtuu, jos insuliinihoitoiset diabeetikot eivät vähennäkään insuliiniannosta tai jopa nostavat basaalia jonkin verran ja tankkaavat sitten reilusti hiilaria terveiden tapaan. Tätä menetelmää testattiin Vasaloppetilla (pitkän matkan hiihtokilpailu Ruotsissa). Tutkimukseen osallistuneet diabeetikot hakivat kokeilemalla sellaisen insuliinimäärän, joka sopi yhteen 75 g/h hiilihydrattien nauttimisen kanssa. Kokemukset tällaisesta uudesta tyylistä, jossa kroppa poltti pääasiassa hiilaria rasvan sijaan olivat todella positiivisia ja johtivat hyvään sokeritasapainoon sekä parempaan suorituskykyyn ja fiilikseen. Ei sinsänsä kovin ihmeellistä, kun miettii yleisiä urheiluravitsemuksen periaatteita ja tunnettua faktaa, että hiilareilla pystyy kovatehoisempiin suorituksiin kuin rasvalla. Ainakin yhden urheilevan potilaani äidiltä olen saanut palautetta siitä, että he ovat testanneet tätä tyyliä ja kokeneet sen todella hyväksi. Ehkä siis "värt att testa", jos liikkumisen tavoitteena on jokin muu kuin rasvanpoltto. 
Siinäpä muutama ajatus DM1:stä. Jos tätä lukee joku ykköstyyppiläinen, niin saa mielellään kommetoida ja antaa omia vinkkejään. Olen avoin uusille ideoille, kritiikille ja aina halukas oppimaan lisää.