Sivut

lauantai 14. lokakuuta 2017

Diabetes (tyyppi 1), häiriintynyt syöminen ja syömishäiriöt

50 000 suomalaista sairastaa tyypin 1, eli ns. nuoruustyypin, diabetesta (vähän ehkä harhaanjohtava termi nykyään, kun lapsillakin om DM2:sta ja toisaalta ykköstyyppiinkin voi sairastua myös myöhemmällä iällä, vanhin itse tapaamani taisi olla 4-kymppinen). Ykköstyypin diabeteksen ainut käypä hoito on insuliinipistokset, koska vähitellen haiman betasolut tuhoutuvat siinä määrin, että oma insuliinintuotanto loppuu kokonaan. Ja ihan vain jos jollekulle on epäselvää, niin insuliinia tarvitaan kehossa jatkuvasti myös silloin kun emme syö hiilarin hiilaria (esim. paastossa). Tämä perusinsuliini huolehtii esimerkiksi siitä, ettei maksa ala tuottaa villisti sokeria vereen, vaan ymmärtää pysyä niissä määrissä, joita elimistö kulloinkin tarvitsee. Ilman insuliinia kuolee, piste. Siksi on upeaa, että on olemassa moderni insuliinihoito, jonka turvin tyypin 1 diabeetikot voivat elää jokseenkin normaalia elämää.

Jokseenkin normaalia? Niin, olisi kai väärin kirjoittaa, että täysin normaalia, koska se, minkä terve elimistö hoitaa ilman, että meidän tarvitsee miettiä asiaa pätkääkään, vaatii insuliinihoitoiselta diabeetikolta jatkuvaa suunnittelua ja aktiivista itsehoitoa. Vaikka insuliinipumppu hieno keksintö onkin, ei se kuitenkaan ole keinohaima, eikä hoida diabetesta, vaan toimii ainoastaan apuvälineenä insuliinin annosteluun. Diabeetikon yhdessä hoitotahon kanssa täytyy säätää sopivat insuliinimäärät ja muistaa annostella bolukset aterioille. Hyvä hoitotasapaino vaatii myös hiilihydraattien laskemista ja insuliiniannoksen sovittamista hiilarimääriin sekä tarvittaessa korjausannoksia verensokerin ollessa tavoitetta korkeammalla. Monet meille muille itsestään selvät ja spontaanit asiat, kuten treenit/liikunta, on tyypin 1 diabeetikon suunniteltava tarkemmin, jotta insuliiniannos saadaan säädettyä sopivaksi ja/tai hiilaria tankattua oikea määrä. Hypoevästä on aina syytä olla taskussa yllättävien tilanteiden varalle. Ei siis ihme, että diabetekseen sairastumista voi olla vaikea hyväksyä, että voi tulla hoitoväsymystä tai että jatkuva laskeminen ja suunnittelu voi alkaa ahdistaa. Nostan hattua kaikille ykköstyypin diabeetikoille ja lasten tapauksessa heidän vanhemmilleen, jotka jaksavat huolehtia tästä kaikesta vuodesta toiseen.

Paljonkohan tässä on hiilareita?
Diabeteksen hoito vaatii paljon "syömisen kyttäämistä" mm. niiden hiilarigrammojen laskemisen merkeissä. Sitäkään ei käy kieltäminen, että säntillinen ja säännöllinen syöminen, joka koostuu enimmäkseen laadukkaista ruoka-aineista tuottaa kauniimmat sokeriarvot kuin epäsäännöllinen ja ei-niin-fiksu ruokailu. Ateriainsuliini suositellaan pistettäväksi mieluummin ennen ateriaa kuin sen jälkeen, mikä vähentää syömisen spontaaniutaa. Usein diabeteksen hoidossa keskitytään myös paljon lukuihin ja terveysriskeihin. Miltä HbA1c näytti tällä kertaa? Muistathan, että sokeritasapaino pitää olla hyvä ja täytyy syödä fiksusti, jotta komplikaatioiden ja sv-tautien riski pidetään aisoissa? Suorittamiseen taipuvaista voi alkaa ahdistaa. Toisilla taas tulee esiin kapinahenki tai totaalinen luovuttaminen.

Tutkimuksissa on todettu, että diabeetikoilla on selkeästi enemmän häiriintynyttä syömiskäyttäytymistä ja syömishäiriöitä kuin terveillä verrokeilla. Vähän tutkimuksesta riippuen luku on vaihdellut, mutta karkea arvio on n. 2-3-kertainen määrä. Tähän on varmasti monia syitä. Yksi merkittävä on todennäköisesti diabeteksen hyvän hoitotasapainon vaatima "lievästi häriintynyttä syömiskäyttäytymistä muistuttuva" toiminta, eli hiilarigrammojen laskeminen ja syömisen tarkka suunniteleminen. Ihmiselle, jolla on alttius syömishäiriöihin, tämä voi olla sysäys häiriintyneeseen syömiseen/syömishäiriöön vähän samaan tapaan kuin "viaton" laihdutuskuuri jollekulle muulle. Diabeteksen ruokavaliohoidon/hiilarilaskemisen tarkoitus ei tietenkään ole laukaista kenenkään syömishäiriötä, mutta joskus näin voi kaikesta huolimatta valitettavasti käydä. Pitkäaikaissairaus on itsessään myös stressimomentti ilman kaikkea laskemistakin ja voi sitä kautta altistaa syömishäiriön puhkeamiselle. On myös todettu, että syömishäiriöpotilalla on yleisesti enemmän autoimmuunisairauksia, siis muitakin kuin sellaisia, jotka vaativat ruokavalion kyttäämistä. Näillä saattaa siis olla jonkinlainen yhteinen etiologia esim. geenitasolla. Insuliinihoidon aloittaminen nostaa sairastuneen potilaan painoa, kun mm. kuivumistila korjaantuu. Intensiivinen insuliinihoito voi lisäksi vaikuttaa painoon muutenkin kuin pelkän nestetasapainon korjaantumisen kautta. Tämä johtuu todennäköisesti siitä, että ulkoisesti pistoksina annosteltu insuliini ei vaikuta aivan samoin elimistössä kuin haiman erittämä. Haimasta insuliini päätyy ensin maksaa, kun taas pistoksina annettu suoraan systeemiseen verenkiertoon. Näin se vaikuttaa suhteellisesti enemmän rasva- ja lihaskudokseen kuin elimistön itse tuottama. Nestetasapainon korjaantumisesta ja mahdollisesta rasvakudoksen lisääntymisestä johtuva painonnousu voi luonnolliseti ahdistaa diabeetikkoa kultuurissamme, joka arvostaa laihuutta hyvin korkealle. Tämäkin voi olla omiaan altistamaan häiriintyneelle syömiskäyttäytymiselle.

Mitä sitten voisi tehdä, että diabteksen kanssa pystyisi luovimaan niin, ettei ruokasuhde vinksahda aivan täysin? Itse ainakin aloitan tuoreiden tyypin 1 diabeetikkojen ravitsemusohjauksen painottamalla sitä, että diabetes ei vaadi mitään erityisruokavaliota, vaan ohjeet terveyttä edistävään syömiseen ovat samat kuin muillekin. Tarkoituksena on, että diabetekseen sairastunut voi elää niin normaalia elämää kuin mahdollista. Ainut asia, jonka kanssa suosittelen olemaan lähes ehdoton ovat sokeriset juomat (limsat, mehut) muuhun kuin hypoglykemian korjaamiseen. Ne ovat nimittäin sellaista pikahiilaria helposti nautittavassa paketissa, että on aika turha kuvitella pikaisimmankaan pikainsuliinin kanssa tulevan kovin hyvää tulosta. Toki käyn terveyttä edistävän syömisen periaatteet läpi, enkä suosittele syömään valtavia määriä makeaa kerralla. Mutta samat ohjeet pätevät kyllä ihan terveillekin. Säännöllinen syöminen, kuitupitoiset viljatuotteet, kala, kasvikset, hyvät rasvat...mutta myös ruokavalintojen joustavuus ja se, ettei kaiken tarvitse olla 100 % terveellistä ja optimaalista. Koska samat psykologian periaatteet kuin kaikille muillekin pätevät myös diabetesta sairastaville: kiellot synnyttävät himoja ja ylitiukkuus voi altistaa häiriintyneelle syömiselle ja ahdistukselle. Toinen asia, jonka aina mainitsen on, että hiilarien laskeminen on insuliinin annostelua varten, ei siksi, että hiilareita kuuluisi rajoittaa. Väkisinkin nimittäin ajatusmaailma tuntuu kääntyvän muuten ihan terveesti ajattelevillakin siihen suuntaan, että mitä vähemmän sen parempi. Varsinkin paljon liikkuvalle tällaisesta ajattelusta seuraa lähinnä katastrofi. Tyypin 2 diabetes insuliiniresistensseineen on tietysti oma lukunsa ja siinä toki maltillinen hiilarirajoitus voi olla paikallaan.

Ideaalitilanteessa tyypin 1 diabetekseen sairastunut näkisi hiilareiden laskemisen ja säännöllisen syömisen itsehoidon työkaluina, mutta suhtautuisi niihin sopivalla rentoudella ja joustavuudella. Mahdollinen pieni painonnousukaan ei romuttaisi minäkuvaa ja aiheuttaisi katastrofioloa. Aina ei näin ihanasti kuitenkaan ole. Jos alkaa tuntua siltä, että syömisestä tulee suorittamista, kaikki joustavuus katoaa ja oma kroppaa ahdistaa, suosittelen lämpimästi keskustelemaan asiasta hoitotiimin kanssa. Ehkä diabeteshoitajan, lääkärin tai ravitsemusterapeutin kanssa keskustelu voisi auttaa avaamaan mielen solmuja? Josko ainakin joku heistä tajuaisi tätäkin puolta asiasta, eikä tuijottaisi vain lukuja ja terveyssuosituksia? Tai voisiko päästä ihan psykologin juttusille? Vertaistukifantastina (oma lehmä ojassa, I know ;-) ) suosittelen myös hakeutumaan esimerkiksi Diabetesliiton toimintaan tapaamaan muita samojen asioiden kanssa kamppailevia. Kummasti on helpompaa kestää haastaviakin sairauksia, kun tietää, ettei ole yksin, voi jakaa tuntojaa toisten asiasta ymmärtävien kanssa ja ehkä saa hyviä vinkkejä. Jos syöminen on todella pahasti vinksallaan, pitäisi tietenkin olla mahdollisuus päästä myös asiantuntevaan syömishäiriön hoitoon tai terapiaan. Kannattaa pyytää apua mielummin "liian aikaisin" kuin vasta sitten, kun syöminen ja ajattelu on päässyt täysin vinoutumaan ja  terveydellekin koitunut jo mahdollisesti peruuttamatonta haittaa. Häiriintyneet ajatukset ja syömiskäyttäyminen on yleensä sitä helpompi korjata, mitä aiemmin niihin puututaan.

Tyypin 1 diabetekseen liittyy omat erityiskysymyksensä ja valitettavasti tietty syömisen jäykyys ja suunnitelmallisuus on sisäänrakennettu nykyiseen insuliinihoitoon, vaikka se toki paljon joustavampi onkin kuin aikoinaan. Silti ajattelen, että syömisen kanssa kipuilevaa suorittamiseen taipuvaista diabeetikkoa voivat auttaa monet samat asiat kuin ei-diabeetikkoakin. Rentoutumisen harjoitteleminen muutenkin kuin ruoan äärellä (jooga, mindfulness tai mikä itselle sitten sopiikin) ja hyväksyvän ja lempeän suhtautumisen etsiminen itseä kohtaan vievät pitkälle. Jos osaa suhtautua itseensä ymmärtäväisesti ja tuomitsematta, ei muutaman kilon heitto painossa, heikompien verensokerien päivä tai hiukkasen noussut HbA1c romuta käsitystä omasta arvosta ja onnistumisesta.  Toki hyvä hoitotasapaino on tärkeä terveyden varjelemiselle. Mutta jos se vaatii vaatii ahdistuneena ja hypertiukasti puurtamista olisi ehkä hyvä pysähtyä miettimään, onko tekeminen kokonaisvaltaista hyvinvointia edistävää. Voisiko asiat tehdä vähän rennommin, säilyttää silti riittävän hyvä hoitotasapaino ja nauttia elämästä enemmän?

Tällaisia ajatuksia tänään. Lopuksi haluan muistuttaa, että sopivan rentouden ja hyväksynnän löytäminen on pitkä prosessi, eikä varmasti tapahdu hetekessä. Väittäisin, että on kyse jonkinlaisesta elämän mittaisesta harjoittelusta ja tasapainoilusta, jos on taipumusta perfektionismiin ja itsekriittisyyteen. On myös ihan okei olla välillä vihainen siitä, että sattui sairastumaan diabetekseen. Aina ei tarvitse olla iloinen, kiitollinen tai positiivinen, vaikka pyrkisikin hyväksymään asiat, joita ei voi muttaa ja elämään niiden kanssa niin hyvää elämää kuin mahdollista.

Rentouttavaa viikonloppua! Minä ainakin ajattelin nauttia huomisesta vapaasta täysillä :-).







sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Luennointia ja mielen treenaamista

Olin ajatellut osallistua Valtakunnallisille ravitsemuspäiville. Aiheena oli tänä vuonna mikrobit, eli käytännössä paljon suolistojuttuja, koska siellähän suuri osa meidän mikroibeistamme asustaa. Ah, suolistotutkimus <3. Koska olen joskus niin hemmetin hidas hoitamaan tylsiä juttuja, kuten esimerkiksi anomaan näitä koulutuspäiviä, ehdin kuitenkin jo lupautua luennoimaan sisätautipolin virkistyspäivään samaan aikaa. Tajusin päiväysten päällekäisyyden vasta, kun olin jo luvannut. Jonkin aikaa harkitsin kyllä pyytäväni kauniisti anteeksi ja peruvani ravitsemuspäivien takia. Tulin kuitenkin  siihen tulokseen, että a) se olisi epäreilua ja b) pieni epämukavuus aka esiintymisen treenaaminen ei koskaan ole pahitteeksi.

Niinpä pääsin sitten perjantaina tekemään samalla pienen tutustumiskierroksen syvemmälle nykyiselle kotiseudulle. Virkistyspäivä pidettiin siis Smakbyssa, joka on vain kivenheiton päässä Kastelholmista. Mielettömän kauniit maisemat, varsinkin näin ruska-aikaan! Joten jos joku pohtii hyvää lomakohdetta, niin Ahvenanmaa ei ole huono vaihtoehto. Ehkä kuitenkin mieluummin kesällä kuin "kuolleen" talvikauden aikana ;-).

Niin, siitä luennoimisesta. Minulla on ambivalentti suhtautuminen esiintymiseen. Ei mikään hervoton kammo millään mittapuulla, mutta tietynlaista epämukavuutta se silti herättää. Mikä tietysti on ihan normaalia. Jos esiinnyn paljon, se on harvemmin mikään ongelma. Opiskeluaikana en ottanut oikestaan ikinä hirveästi paineita, koska yleisö oli yleensä tuttua ja mukavaa (paitsi ehkä opiskelijalähettiläsaikana ei aina niin kiinnostuneet lukiolaiset...) ja esiintyä piti jatkuvasti. Siihen turtui ja tottui. Työelämässä teen tällä hetkellä paljon potilasvastaanottoa ja äärivähän luentoja. Viimeisin työn  puolesta pidetty luento oli syöpäpotilaan ravitsemuksesta joskus helmikuussa. Ymmärrettävästi kynnys silloin nousee varsinkin, kun homma pitää hoitaa toisella kotimaisella. Visserligen olen puhunut ruotsia 5-vuotiaasta, mutta silti sitä haluaa tiukassa paikassa mieluummin käyttää äidinkieltään. Täällä kun ei ole valinnanvaraa, niin sitten vaan pakosti på svenska. Ainakin omasta mielestäni vedin tällä kertaa erittäin hyvin. Pääsin sen verran flow'n esiintymisen kanssa, että se oli oikeastaan ihan jees. Ja kun sen fiiliksen ja riittävän luoton omaan osaamiseen saa päälle, onnistuu yleensä hyvin ja saattaa myös nauttia esiintymisestä. Vähän niin kuin muissakin pikkuisen pelottavissa ja haastavissa jutuissa: niissä onnistumisesta ja uskaltamisesta saa paremmat kicksit kuin siitä, jos ikuisesti jumittuu tekemään vain 100 % turvalliselta ja mukavalta tuntuvia asioita. Vähän epämukavuusaluetta sopivissa annoksissa tekee elämästä mielekkäämpää.

Oman luennon jälkeen pääsin nauttimaan toisten esityksistä. Iltapäivän kouluttajilla oli aiheena hyvinvointi kokonaisuutena ja erityisesti keskityttiin mieleen ja mentaalivalmennukseen. Mitä enemmän teen ihmisten kanssa töitä ravitsemusterapeuttina, sitä enemmän koen, että tämä palanen on ihan ääritärkeä. Melkein tärkeämpi kuin itse "substanssi", eli se, mitä olisi hyvä syödä tai olla syömättä. Koska jos potilas ei usko onnistumiseensa, pyörittää päässään haitallisia ajatuskuvioita, ei löydä sisäistä motivaatiota jne. on ihan turha jaella ohjeita ja lippulappusia siitä, miten olisi hyvä syödä. Ei tule toteutumaan - ainakaan pidempiaikaisesti. Mielellä on ihan mieletön (heh, heh mikä sanavalinta) vaikutus elämäämme. Kollegani Anette Palssa totesi jossain haastattelussa, että hän on ravitsemusterapeutti, paino sanalla terapeutti. Koska varsinkin tiettyjen potilasryhmien kanssa se on niin tärkeää. Itse lähettäisin mielelläni ainakin puolet potilaistani psykologille tai muulla tavalla treenaamaan mieltään, jos se olisi mahdollista. Otan minäkin näitä juttuja esille, mutta ei se silti ole ydinosaamistani, vaikka kuinka meidän koulutukseen nykyään kuuluukin myös paljon tätä puolta. Opin mielelläni lisää aiheesta ja jos olisi rajattomasti aikaa, energiaa, rahaa ja mahdollisuuksia, tekisin varmasti jonkin psykologisen puolen lisäkoulutuksen.

Mutta haaveilusta konkretiaan. Mielen treenillä voi vaikuttaa kovasti siihen, miten hyvin voi. Omia ajatuksiaan voi tarkastella kriittisesti ja myös muuttaa. Alkuun se on toki turhauttavaa, vaikeaa ja joskus ihan pöllön tuntuista. Automaatioista on vaikeaa päästä eroon. Mutta kuinka monta asiaa yleensäkään oppii ja omaksuu heti? Ja tämä treeni kannattaa oikeasti (ihan samalla tavalla kuin vaikka salitreeni, jos haluaa isommat tai vahvemmat lihakset), koska se tuottaa lopputuloksena parempaa fiilistä ja yleensä myös parempia tuloksia konkreettisissa projekteissamme.

Otetaanpa muutama kuvitteellinen esimerkki (jotka tosin voisivat myös olla ihan todellisia). Sanotaan vaikka, että potilas haluaa parantaa syömistottumuksiaan, ehkä laihtuakin vähän. Hän kuitenkin epäilee kykyään, koska ei ole ennenkään onnistunut. Ihan varmuuden vuoksi hän siis toistelee mielessään mantraa "en mä kuitenkaan laihdu, vaikka mitä tekisin, koska mulla on niin huonot geenit" tai jotain vastaavaa. Jottei vain pettyisi, jos ei onnistukaan. Sitä paitsi elintapamuutosten tekeminen on syvältä, koska "ei voi syödä enää mitään hyvää" ja "on epäreilua, kun kaikki muut voi syödä mitä vain, mutta mun täytyy syynätä jokasta suupalaa" ja ravitsemusterapeutti, vaimo ja terveydenhoitaja kyttää, saarnaa ja nalkuttaa. Vastaavia haitallisia ajatuksia toisentyyppisen problematiikan (syömishäiriö) kanssa voisivat olla "olen laiska p*ska, huono ja arvoton ihminen, joka ei edes ansaitse ruokaa tai lepoa", "on väärin, että kaikki muut saa laihduttaa ja minä en", "miksi x, y ja z saa olla niin laihoja ja silti terveitä ja minä en", "ravitsemusterapeutti, äiti ja lääkäri on vaan kateellisia mun itsekurista ja haluaa siksi lihottaa mut samanlaiseksi läskiksi kuin itse ovat" jne. No mitä luulette, tuleeko näitä ajatuksia pyörittämällä hyvä hoitotulos? Tai hyvä olo? Tuskin. Mitä sitten voisi tehdä toisin parantaakseen onnistumismahdollisuuksiaan ja oloaan?

1. Miettiä, miksi tekee jotakin asiaa. Vaikkapa sitä elintapamuutosta. Koska vaimo tai terveydenhuoltohenkilöstö nalkuttaa?Vai koska itse haluaa jotakin, mikä vaatii tapojen muuttamista? Tällä on oikeasti väliä. Toisten miellyttämiseksi tehdyt muutokset harvoin pysyvät. Itselle ja omasta halusta tehdyillä on paljon suurempi onnistumistodennäköisyys pitkällä aikavälillä.
2. Miettiä, mikä on itselle tärkeää. Mitä arvostaa? Mitä on valmis muttamaan ja mitä ei? Haluanko parantuneita terveysmarkkereita tai parempaa kuntoa,  vai arvostanko sittenkin niin paljon helppoutta ja nautintoa, että en ole valmis tekemään muutoksia? Tämän ei tietenkään tarvitse johtaa joko all in tai ei mitään -ratkaisuihin, vaan lopputulos voi olla vaikkapa, että perjantaipizzasta perheen kanssa ei ole valmis luopumaan, mutta arjessa voisi hyvin lisätä kasviksia ja käydä sauvakävelyllä tai uimahallissa iltaisin.
3. Tarkastella omia ajatuksia ja niiden hyödyllisyyttä ja paikkaansapitävyyttä.Etsiä vaihtoehtoisia näkökulmia ja tapoja ajatella.  Edistääkö se tavoitteiden saavuttamista, että jumittuu siihen, miten väärin on, että muut saavat jotain ja itse ei tai että haukkuu itseään taukoamatta tai toistelee, ettei tule kuitenkaan onnistumaan? Ovatko nämä ajatukset oikeasti totta? Onko niistä minulle hyötyä? Voisinko korvata ne paremmin tavoitteitani palvelevilla ajatuksilla? Mitä jos opettelisi pysäyttämään nämä negatiiviset ajatukset ja keskittyisi siihen, mitä haluaa saavuttaa ja haluaa tehdä sen sijaan, että miettisi sitä, mitä ei saa? Mitä jos unohtaisi hetkeksi muut ja keskittyisi omaan suoritukseen? Aina on joku laihempi, aina on joku, joka voi syödä "mitä vaan" lihomatta jne. Mutta that's life. Elämä on epäreilua ja sen hyväksyminen auttaa kovasti. Usein emme myöskään tiedä näistä muista oikeasti tarpeeksi voidaksemme sanoa, mitä he todellisuudessa syövät, miten he voivat tai onko heillä kenties joitain muita tosi kurjia rajoitteita tai hankaluuksia. Itsensä mollaaminen ja vähätteleminen ei myöskään edistä yhtää mitään. Sen takia kannattaa opetella puhumaan itselleen kuin hyvällä ystävälle, eli kauniisti. Voi olla alkuun haastavaa, mutta parantaa lopulta fiilistä. Eikä ainakaan ole haitallista. Vaikka moni kuinka kuvittelee toisin, ei itsensä ruoskiminen ja haukkuminen johda yhtään parempiin tuloksiinkaan - usein päinvastoin.

Siinäpä muutamia ajatuksia aiheesta. Toki näitä on paljon enemmänkin, jos oikeasti paneutuu asiaan. Miten sinä, oletko huomannut mielen ja ajatusten
vaikutuksen oloon tai onnistumiseen tai käynyt terapiassa, mentaalivalmennuksessa tai vastaavassa ja oivaltanut jotain, mikä on auttanut sinua? Vai ovatko "psykojutut" mielestäsi ihan huuhaata tai turhia?




sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Lihava Suomi

Aikoinaan en ehdottomasti halunnut hoitamaan painonhallinta-asiakkaita (as I've probably already told you a million times). Nuorena (siis suunnilleen vastavalmistuneena) ravitsemusterapeuttina harvemmin paranee kuitenkaan olla liian  nirso ja koska lihavuuden hoito nyt vaan on iso osa ammattikuntani työkenttää (joskaan ei ainoa!), päädyin tietenkin juuri sinne, minne ei pitänyt. Tällä hetkellä teen paljon painonhallintahommia. Vuosien varrella pahin angsti laihduttamista kohtaan on laantunut ja potilastyö tuonut perspektiiviä asioihin. Vaikka miten haluaisin, en voi kiistää sitä, että kun kiloja alkaa olla niin paljon, että päädytään erikoissairaanhoidon ravitsemusterapeutille, laihtumisesta yleensä olisi paljonkin hyötyä. Metabolinen oireyhtymä, huonossa hoitotasapainossa oleva kakkostyypin diabetes, vaikeus jaksaa liikkua ja tehdä asioita, joita haluaisi, tules-vaivat, uniapnea, kihti...Suuri osa tämän listan vaivoista helpottaisi, jos potilas saisi ainakin jonkin verran painoa pois. Ja näitä potilaita on Suomessa paljon. Olisi tekopyhää väittää, ettei painolla ole mitään väliä. On sillä. Kun kerran teen töitä tämän haasteen parissa, haluan tehdä sitä hyvin. Keinoilla, jotka auttavat, tai eivät ainakaan satuta. Siksi olen ruvennut seuraamaan tähän aiheeseen liittyvää tutkimusta ja keskustelua, vaikka se edelleen välillä nostattaa karvat pystyyn.

Tästä päästääkin aasinsillalla (mä oon hyvä aasinsilloissa, mikä aiheutti graduohjaajalleni aikoinaan verenpaineen nousua ;-D ) siihen, mistä ajattelin kirjoittaa, eli pohdintoja liittyen A-teema -ohjelman jaksoon "Lihava Suomi". Kyseinen keskustelu tuli oikeastaan torstai-iltana, mutta katselin sen itse rauhassa Areenasta eilen. Mukana oli huippuasiantuntijoita, kuten Kirsi Pietiläinen, Pertti Mustajoki ja Patrik Borg sekä kokemusasiantuntijoita mm. Vaakakapinasta. Tässä muutama ajatus esille nousseista teemoista:

Vaaka ja punnitseminen
Se, onko vaaka ystävä vai vihollinen ts. kannattaako sillä käydä, vai ei, herätti mielipiteitä puolesta ja vastaan. Itse olen ollut pitkään hyvin anti-vaaka, koska en omassa elämässäni todellakaan osannut suhtautua siihen fiksusti ja olen nähnyt, etteivät kaikki muutkaan osaa. Nykyään en omista vaakaa, mutta voin käydä sillä saamatta hermoromahdusta. Tiedän suunnilleen, mitä painan. Työssä näen vaa'an ja punnitsemisen hyvinä työkaluina erityisesti aliravitsemustilojen tunnistamisessa ja hoidossa. Tämän ryhmän potilailla on monesti turhan ruusuinen kuva omasta syömisestä tai siitä, mikä riittää painon nostamiseen. Jos ei punnittaisi, olisi todella hankalaa arvoida, onnistuuko hoito vai ei. Vaikka potilas sanoisi mitä, niin energiansaanti on rittämätöntä, jos vajaaravitun paino ei nouse. Vaaka (painon muutos) on myös kiva kapistus kehittyvän vajaaravitsemuksen tunnistamiseen potilailla, jotka eivät vielä ulospäin näytä aliravituilta (ja sitähän halutaan välttää, että niin käy ja puuttua ajoissa!). Lihavuuden kohdalla kysymys on kinkkisempi. Jos potilas osaa suhtautua lukemiin ilman äärimmäisiä tunnereaktioita, niin on vaaka tässäkin tapauksessa yksi ihan varteenotettava apuväline sen tunnistamisessa, toimiiko hoito vai ei (huom! pidemmällä aikavälillä ja luontainen painon vaihtelu huomioiden). Jos vaakalukema tulkitaan lähinnä oman arvon mittarina tai vaa'alla hyppiminen johtaa kohtuuttomaan stressiin, tyhmien asioiden tekemiseen (= liian kireät tai ravitsemuksellisesi riittämättömät ruokavaliot tms.) tai fiksujen elintapojen hylkäämiseen "koska en mä ees laihtunut, joten ihan sama", vaakailusta on mielestäni enemmän haittaa kuin hyötyä. Mustajoen esittämä malli siitä, että monet normaalipainoiset pitävät painonsa aisoissa jatkuvalla vaa'alla ravaamisella ei myöskään edellenkään tunnu minusta terveeltä ja fiksulta. Missä on kehon kuuntelu ja fiksut valinnat ihan järkeä käyttäen, jos koko ajan pitää kytätä vaa'alta, tekeekö oikein? En vaan käsitä, mutta voi olla, että kyse on siitä, että itselleni tuo tyyli ei ole ikinä tuonut mitään hyvää. Jos vaakailu säännöllisesti on sinun juttusi, etkä kärsi siitä psyykkisesti - niin antaa mennä vaan. Kukin tyylillään.

Asenne (hoitohekilökunnan ja yleisesti yhteiskunnassa)
Tämä ei toki ole mikään yllätys tai uusi juttu, mutten silti voi lakata ihmettelemästä, miten vähän empatiaa meillä on kanssaihmisiä kohtaan. Siis ihan oikeasti, miten vaikea on käsittää, että tuskin juuri kukaan on vapaaehtoisesti lihava ja että kyse on niin paljon muustakin kuin itsekurin puutteesta? Miksi edes niin monet hoitohenkilökunnan edustajat eivät osaa kohdella lihavia ihmisiä kauniisti ja myötätuntoisesti? Me kai kuitenkin toivottavasti olemme suurin osa hommassamme myös halusta auttaa toisia. Ihan oikeastiko kuvittelemme, että solvaamalla, halveksimalla ja syyllistämällä laihdutamme potilaamme? Minullakin on huonoja päiviä ja varmasti joku on joskus kokenut minut kylmänä, kovana tai ymmärämättömänä. Silti yritän ihan toisissani olla empaattinen potilaitani kohtaan painoivat he mitä tahansa. Toivoisin samaa muilta terveydenhuollon ammattilaisilta. Koska se tekee meidän, jotka haluaisimme auttaa kauniisti ja lempeästi, duunin ihan sairaan vaikeaksi, jos potilas on ensin kuullut x kertaa saarnan ja haukut lihavuudestaan esim. lääkäriltä. Yritä siinä sitten rakentaa luottamuksellista suhdetta, jossa potilas uskaltaisi rehellisesti kertoa elämäntavoistaan ja haasteistaan, jos hän on ensin tullut lytätyksi ties kuinka monta kertaa. Jos hoitosuhteessa ei ole luottamusta ja häpeän vuoksi ei pysty kertomaan asioista todenmukaisesti, on auttaminenkin aika vaikeaa. Voin tehdä oletuksia, mutta ne voivat mennä ihan pieleen ja hoitotulokset ovat sitten sen mukaisia. Siis oikeasti, "skärp er", te lihavia ihmisiä syyllistävät ja halveksivat. Hoikkuus ei tee kenestäkään yhtään parempaa ihmistä varsinkaan, jos siihen hoikkuuteen yhdistyy julma ja ylimielinen asenne omasta paremmudesta.

Tietoa, taitoa vai itsekuria - mitä puuttuu, jos laihdutus ei onnistu?
Patrik Borg nosti jälleen esille yhden lemppariteemoistaan, eli että ihmiset kuvittelevat, että heidän painonhallintansa kosahtaa itsekurin puutteeseen ja että tietoa kyllä on jo tarpeeksi. Borgin mielestähän siis yleensä puuttuu tietoa ja taitoa, itsekuria ei niin paljon tarvita, jos keinot ovat fiksut. Tunnistan tämän "tiedän kyllä, mutta kun ei ole sitä itsekuria" -ilmiön vastaanotolta. Toki potilaat usein tietävätkin paljon fiksuista elintavoista. Monesti kuitenkin perusasioita on pielessä ja keskitytään kaikenlaisiin nippelijuttuihin (karkkilakot/hekkulakot, ei saa syödä klo x jälkeen, sokerin maaninen karttaminen, eksaktit kalorirajat ja ennalta määrätyt annoskoot, hiilarifobia...). Monien on vaikea uskoa, jos ehdotan, että kannattaisi tehdä asioita toisin. Varsinkin kun toisin tekemisellä tuloksen saaminen saattaa olla hitaampaa, vaikka se sitten voisi olla pysyvämpää, kuin näillä potilaan tärkeiksi kokemilla keinoilla. En väitä olevani mitenkään superhyvä saamaan aikaan loistavia painonpudotuksia potilailleni. Silti toivoisin, etteivät ihmiset tekisi turhaa työtä, joka ei sekään pitkällä tähtäimellä johda pysyviin tuloksiin, vaan enemmänkin joijoiluun, tuhautumiseen ja lopulta luovuttamiseen. Jopa +/- 0 kg  fiksumalla syömisotteella ja valinnoilla on mielestäni parempi tulos kuin - 20 kg, jota seuraa +25 kg ja syömisen hallinnan sekoaminen tai muu vastaava ikävä sivutuote. Semmoinenkin ilmiö on kuitenkin tullut potilastyössä tutuksi, että osa potilaista ei jaksa tehdä niitä fiksujakaan muutoksia. Jonkin verran "itsekuria", "selkärankaa", epämukavuuden sietoa tai miksi sitä haluaakaan kutsua, täytyy olla, jos haluaa tuloksia. Jos haluaa laihtua/ parantaa terveysmarkkereita, täytyy muuttaa jotain. Vaikka se muuttaminen ei tarkoittaisi kitudieetillä nälässä kärvistelyä, vaan fiksuja pieniä muutoksia, on se silti joidenkin mielestä aivan ylivoimaista. Säännöllinen ateriartymi, riittävät kasvikset, kunnon ateroiden syöminen napostelun sijaan, hyötyliikunta...nämä pysyvän painonhallinnan kulmakivetkin vaativat kuitenkin suunnittelua ja vaivannäköä (esim. eväiden pakkaaminen mukaan). Eivät ne itsestään tapahdu tai aina tunnu niin hehkeiltä ja houkuttelevilta. Sanoisin siis, että mitään ei saa, jos ei ole valmis muuttamaan mitään tai yhtään vaivautumaan. En epäile, etteikö Patrikkin allekirjoittaisi tätä. Mutta ehkä hän on vain niin peruspositiivinen tai hänelle tulevat asiakkaat jo valmiiksi motivoituneita, ettei hänestä tätä puolta tarvitse niin korostaa tai miettiä?





Liian vähän hyvää hoitoa ja lihavuusleikkauksia?
Allekirjoitan täysin keskustelussa monesti esiin tulleen näkemyksen, että hyvän hoidon saaminen lihavuuteen on liian haastavaa. Erityisesti, jos mukaan kytkeytyy vielä vaikkapa ahmimistyyppistä syömistä tai varsinainen ahmintahäiriö. Tähän soisi tulevan muutosta. Keskustelu hoidon yksilöllisyydestä on myös tärkeää. Kuten monessa muussakin asiassa, niin tässäkään one size does not fit all. Tosin tätä ei mielestäni pidä nähdä niin, että ihan mitkä tahansa pöllöt dieetit kannatta varauksetta hyväksyä, koska "saattaahan se toimia" tai että  tärkeintä on, että laihduttaa, ei miten laihduttaa. Tunnetustihan laihduttaminen lihottaa, jos roiskii menemään miten sattuu tyhmillä tavoilla. Mielellään siis lähinnä järkikeinojen käyttöä, mutta potilalle sopivassa muodossa. Mitä tulee lihavuusleikkauksiin, niin oma kantani niihin on muuttunut positiivisemmaksi sen jälkeen, kun olen nähnyt äärimmäisen hyviä tuloksia.Toisaalta enemmän ei mielestäni ole automaattisesti parempi. Esimerkiksi länsinaapurissamme tehdään lihavuusleikkauksia paljon enemmän ja paljon löyhemmillä kriteereillä sekä heikommalla seurannalla. Tällä tavalla tulokset eivät välttämättä todellakaan ole hyviä. En ole lihavuusleikkauksia vastaan, mutta olen sitä mieltä, että on syytä pohtia, kenet leikataan ja täytyy myös olla tarjolla riittävä asianmukainen seuranta. Lihavuusleikkaus ei todellakaan ole mikään quick fix, vaan vaatii kurinalaista syömisrytmiä ja lähes pelkästään ravinteikkaasta ruoasta koostuvaa ruokavaliota (= minimaalisesti herkkuja) sekä ravintolisien ottoa jälkikäteen, jos halutaan pysyvä hyvä tulos vaarantamatta potilaan terveyttä. Monet eivät siihen pysty, eikä silloin myöskään kannata leikata.

Sellaisia mietteitä minulla. Katsoiko joku muu ohjelman. Ajatuksia, kommentteja?

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Lomalla ja syömishäiriöseminaarissa

Tammikuun syömishäiriöpäivien jälkeen päätin oikeastaan, että seuraavan kerran, kun osallistun johonkin koulutukseen, sen aihe ei ole syömishäiriöt. Lähinnä sen takia, että olen gradun ja muuten vaan kiinnostuksen takia lukenut ja kouluttautunut syömishäiriöistä niin paljon vuosien mittaan, että harvoin opin näissä koulutuksissa enää paljonkaan uutta. Saisin siis enemmän vastinetta peffalihasten puuduttamiselle (inhoan istua paikallaan tuntitolkulla!) valitsemalla melkein minkän tahansa muun aiheen. "Haluaisin oppia lisää" -listallani on mm. parenteraalinen ravitsemus, tyypin 1 diabeteksen ravitsemushoito erityistilanteissa (mm. paljon urheilevat, fiksut painonhallintastrategiat), lasten ravitsemuksen erityiskysymykset jne. Tästä huolimatta löysin itseni viime viikolla taas
syömishäiriöseminaarista.

Tampereella.
Minut on aika helppo saada suostumaan moniin juttuihin (Joskaan ei kaikkeen! Kieltäydyin mm. kauniisti kommentoimasta lasten ravitsemussuosituksia meidän paikallislehteen perjantaina. En ollut fiiliksissä ruveta "sotimaan" vanhempien kanssa, jotka ovat käärmeissään kevytmaidon poistamisesta kouluruokalasta.). Niinpä tuli myönnyttyä kokemuspuheenvuoroon syömishäiriöseminaarissa Tampereella. Vapaaehtoishommissa olen tehnyt paljon kokemuspuhumista, joten esityksen kasaaminen ei kauheasti rasittanut. Sitä paitsi oli ihan hyvä päästä treenaamaan esiintymistä taas vaihteeksi. Olen jotenkin kummasti päässyt todella vähällä luennoimisella tämän sijaisuuden aikana. Viimeksi kävin puhumassa syöpäyhdistykselle joskus talvella. Minulla ei ole mitenkään erityinen esiintymiskammo, mutta kieltämättä puhumiseen tulee suurempi kynnys, jos sitä tekee harvoin. Koska sain myös kutsun luennoida ravitsemuksesta meidän sisätautipolin virkistyspäivässä lokakuun alussa, oli ihan hyvä päästä ensin treenaamaan sh-seminaarissa lyhyemmällä esityksellä ja suomeksi.

Kuten oletin, ei seminaarissa tullut hirveästi uutta asiaa. Jotain kuitenkin aina: CRT:stä (cognitive remediation therapy) en ole ennen kuullut ja ilahduin myös tiedosta, että "Irti ahminnasta"-omahoitomateriaali on HUS:n Mielenterveystalon sivuilla myös ruotsiksi.  En ole itse hoksannut. Nyt varmaan heti tyrkytän ahmimisesta pitkään kärsineille potilailleni sitä. Joskus nimittäin tuntuu, että potilaiden on vaikea uskoa, mitä minä sanon, jos koko muu maailma (jopa monet hoitohenkilöt) painottaa ahmimisen addiktioluonnetta ja puhuu sokeririippuvuudesta, kun vielä potilaan oma kokemus (luonnollisesti vuosien ahmimisen jälkeen) puhuu sen puolesta, että tiettyjen ruokien kohdalla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kaikki tai ei mitään. Vaikka sinänsä näissä ei mitään uutta minulle ollutkaan, niin oli myös ilo kuulla gynekologin sanovan, että aliravitsemuksesta johtuvan amenorrean haittoja luustolle ei e-pillereillä korjata ja kollegan suusta, että 2500 kcal/vrk on kyllä vielä aika vähän anoreksian ravitsemuskuntoutuksessa. Olen myös pitkään ollut todella myyty perhepohjaiselle hoidolle (ns. Maudsley- menetelmä) ja voisin varmaan kuunnella kyllästymättä miljoona esitelmää  siitä, miten sairaudentunnottomankin nuoren voi saada sen avulla ravitsemuskuntoutettua ja lopulta toipumaan täysin (enkä siis väitä, että sopii kaikille tai parantaisi kaikkia - mikään hoito ei sitä valitettavasti tee). Omaankin esitykseeni olin ihan tyytyväinen ja sain myös muutaman palautteen, että ainakin joku osallistujakin oli. Paras palaute minulle oli kuitenkin, kun kollega kertoi, että työpanokseeni Porissa ratena viime kesänä oltiin tosi tyytyväisiä. Really made my day! Ehkä sekin kertoo jotain toipumisesta, että nykyään identifioidun mieluiten ravitsemuksen ammattilaiseksi, en ex-syömishäiriöiseksi, vaikka voinkin kokemuspuhua, jos sitä pyydetään.

Otin sh-seminaarin yhteyteen viimeiset rippeet huikeasta 6 päivän kesälomastani ja sain siten raavittua kasaan 6 päivää "på fastlandet", kun lähdin heti töiden jälkeen iltalennolla perjantaina. Oltiin sovittu siskoni kansaa, että tulen moikkaamaan heidän kesällä ottamaansa rescue-pupua, 5-vuotiasta kääpiöluppisherraa. Sisko oli kuitenkin pistänyt vielä paremmaksi ja tämän keski-ikäisen pupun seuraksi oli otettu maailman ihanin vierailuhetkelläni 9-kuinen belgianjättikanin ja leijonanharjan risteytys. Siis maailman söpöin pikku pupuvauva! Totaalisen peloton ja seurallinen pieni neiti, jonka turkki on maailman pehmein ja korvat höpsön isot (belgianjäteillä on suuret korvat). Onneksi mulla ei ole mitään mahdollisuutta ottaa lemmikkiä tällä hetkellä. Olin vähän liian myyty tämän puppanan kohdatessani nimittäin...

Vaikka tykkään työstäni ja viihdyn kyllä ihan hyvin Ahvenanmaallakin nykyään, niin oli silti ihanaa olla hetki vapaalla. Siitäkin huolimatta, että aloitin lomani migreenillä. Note to self: vuorokausirytmin olisi paras olla tasainen (forget about, että iltalento ja nukkumaan pääseminen klo 01 vois toimia)  ja liika kahvi - varsinkin väärään aikaa päivästä - on myrkkyä! Olen jo jonkin aikaa tiedostanut, että liika kofeiini ei ole hyvä, mutta silti pitää muka välillä testata rajojaan. Ehkä kaikilla pitää olla jotain, mikä ei aina ole ihan in control - monilla kai alkoholi, mulla näköjään sitten kahvi. Koska olin jo kuitenkin sabotuinut hyvinvointini ja lääkkeiden armoilla, päätin sitten tehdä toisenkin uhkarohkean vedon ja kokeilla saunomista. Majoituin Tampereella Sokos hotel Ilveksessä, jossa oli saunan lisäksi uima-allas. Ah miten ihanaa oli saunoa ja uida! Siis täydellisen rentouttavaa. Jos sauna ei olisi niin potentiaalinen migreenitriggeri, niin minusta tulisi varmaan Mariebadin vakiasiakas. Nyt en ole vielä uskaltanut edes testata. Ehkä pitäisi?

Lennolla kotiin totesin, etten miettinyt työtäni ja potilaita oikeastaan ollenkaan koko vajaaseen viikkoon, vaikka periaatteessa olin seminaarissa, joka liippasi läheltä. Olin tosi tyytyväinen. Arkena tulee välillä mietittyä töiden jälkeenkin potilaita, vaikka ei pitäisi. Kunnon breikki siitä teki hyvää. Totesin taas myös sen, miten ihanasti tauko treenistä poistaa lihaksista nestettä. Farkut sai jalkaan paljon helpommin kuin normaalisti, vaikka suolaa oli ruoassa varmasti enemmän kuin arkena mm. fetan ja savulohen muodossa. Ihan vaan vinkkinä muillekin, jos joku miettii, miksi paino ei treenatessa putoa tai saattaa jopa nousta.

Vähän haikeaa oli jättää Pk-seutu ja palata Maarianhaminaan, vaikka oikeasti täälläkin on oikein hyvä olla. Sää ainakin suosii: aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja lämpöäkin pitäisi olla 16 asteen verran. Ihanaa sunnuntaita missä sitten olettekin!




lauantai 9. syyskuuta 2017

Quick fix vai todellinen ratkaisu?

Oletko kärsimätön? Haluisitko yksinkertaisia ja nopeita ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin? Makeanhimosta tai ahmisesta eroon kertaheitolla? Laihtua monta kymmentä kiloa muutamassa kuukaudessa ja pysyä saavutetussa painossa? Tai jotain vastaavaa. Jos kyllä, niin et ole yksin. Kohtaan quick fix -tarpeen ravitsemusterapeutin vastaanotollani ihan liian usein. Ei niin, että olisin itsekään maailman kärsivällisin ihminen. Mutta jos jotain olen elämästä oppinut niin sen, että hyviä ja pysyviä tuloksia tai muutoksia syntyy äärimmäisen harvoin nopeasti ja kivuttomasti, vaikka miten haluaisi. Käytännössä aina vaaditaan toistoja, harjoittelua ja aikaa. Vaivannäköä. Sitoutumista. Epämukavuuden sietämistä (millä en siis tarkoita nälässä kärvistelyä tai vastavaa, vaan lähinnä sitä, että uusien juttujen omaksuminen on aina haaste ja muutosten hitaus ja tarvittavan harjoittelun määrä voivat turhauttaa ja ahdistaa). Harmillista mutta totta.

Väittäisin, että suurin syy siihen, miksi potilaat joskus ovat tyytymättömiä minuun ravitsemusterapeuttina on, etten ole tarjonnut toivottua quick fixiä, vaan yrittänyt tyrkkiä kohti hitaampaa mutta kestävämpää ratkaisua. Koska toivoisin, ettei kukaan tuhaan hakkaisi päätä seinään toimimattomien pikaratkaisujen kanssa. Tosin olen pitkin hampain myöntynyt lopulta siihenkin, että ihmisten pitää antaa tehdä itse virheensä. Tajuta kokeilun ja epäonnistumisen kautta, ettei se valmis pilkuntarkka ateriasuunnitelma tai sokerilakko ehkä ollutkaan järkevin vaihtoehto. Voin kertoa, mitä ajattelen näistä ratkaisuista, mutta monesti ihmisen pitää silti saada testata vielä kerran - tai kymmenen kertaa - jotain tuhoon tuomittua quick fixiä.

Voin sanoa, että olen kohtuullisen hyvä ennustamaan, mitkä ratkaisut eivät ainakaan toimi, vaikka minulla ei mitään vuosien hienoa työuraa olekaan takana. Tässä muutama esimerkki pitkällä aikavälillä tuhoon tuomituista kuvioista:

  • Karkkilakko/herkkulakko/sokerilakko...Osalla toimii hetken tai vähän pidempäänkin, osaalla rakoilee jo kokeilun aikana. Tyypillinen quick fix -ratkaisu makeanhimoon. Pidemmällä aikavälillä ei juuri koskaan johda siihen, että suhteesta näihin rajoitettuihin tuotteisiin tulisi järjellinen. Toki makean rajoittaminen voi parhaassa tapauksessa hillitä himoamista (osalla ei edes sitä, vaan ainoastaan lisää sitä) niin kauan kuin makeasta pysyy erossa. Mutta kuinka moni pysyy loppuelämän? Aika harva. Jos makeanhimon oikeasti haluaa pysyvästi kuriin, on syytä työstää syömisrytmiä ja -laatua, opetella uudenlaista ajattelutapaa/ suhdetta herkkuihin, tarkastella nukkumistaan, etsiä elämään muita nautinnon lähteitä jne. Aika paljon kinkkisempää, hitaampaa ja haastavampaa kuin karkkilakko. Mutta eikö silti olisi fiksumpaa hoitaa asia kuntoo pohjia myötä vaikkakin hitaasti kuin tehdä lakko toisensa perään ja sitten ehkä ahmia sitä karkkia kaksin käsin niiden välillä morkkiksesta ja huonosta olosta kärsien?
  • Aloitan huomenna/maanantaina/ensi kuussa....Jaa-a. Miksi et heti? Todennäköisesti koska olet tekemässä jotain liian rajua ja pöljää, jonka koet niin kurjaksi, että ensin pitää saada "syödä viimeinen ehtoollinen". Milläköhän todennäköisyydellä jaksat toteuttaa tätä kiduttavaa uutta ruokavaliota kovinkaan kauan, jos se on jo etukäteen niin vastenmielistä, että aloittamista pitää lykätä? Niin - aika pienellä. Kannattaisiko siis suoraan muokata toimintasuunnitelmaa niin, ettei tee liian kipeää aloittaa sen toteuttaminen vaikka just nyt?
  • En jaksa noudattaa dieettiä/ elintapamuutoksiani, koska on kesä, kaamos, joulu, juhlia, vieraita, flunssa...you name it. Tuttu ilmiö raten vastaanotolla on, että ihmiset peruvat tai skippavat joukolla aikojaan kesäisin, koska silloin ei huvita miettiä syömisiä. Jos minulta kysytään, niin jotain on pielessä, jos ruokavaliosta pitää saada lomaa aina kun on jotain spesiaalia (monien elämässä semmoista on muuten tosi usein!). Oikeasti toimiva tapa elää ja syödä fiksusti on sellainen, että sitä voi noudattaa käytännössä aina . Jos on omaksunut itselle sopivan järkevän tavan syödä ja liikkua, niin ei siitä tarvitse jatkuvasti ottaa lomaa. Järkivalinnat sopivalla joustolla toimivat melkein tilanteessa kuin tilanteessa. Yleensä jos alkaa kertyä "tekosyitä" laistaa fiksuista elintavoista, niin rima on joko laitettu liian korkealle tai tehdään jotenkin muuten vääriä asioita (esim. jotain mitä ei oikeastaan haluta, mutta koetaan, että "pitäisi"). Tähän auttaa mielestäni pysähtyminen pohtimaan sitä, mitä oikeasti haluaa elämältä sekä kriittinen katsaus (itsekseen tai vaikka ammattilaisen kanssa) toimintapoihin ja niiden järkevyyteen tavoitteen saavuttamiseksi. Kireämmin ei aina  lähes koskaan ole paremmin, jos sitä kireyttä ei jaksa ylläpitää muuta kuin erityisen hyvinä päivinä. 
  • "Tarvitsen motivoivan alun". Siis suomeksi, että haluaa laihtua paljon pika-aikataululla. Aaarrgggghh, inhoan tätä lausahdusta. Tarkoittaa lähes takuuvarmaa paluuta lähtöruutuun suhteellisen pian. Koska kroppa ei tykkää siitä rääkistä, johon "motivoivat alut" sen laittavat. Siksipä ne tosiaan jäävät vain pyrähdyksiksi, sillä motivaatio hiipuu kyllä siinä vaiheessa, kun paino ei enää laskekaan pikavauhtia - tai ollenkaan, mutta on sairas nälkä ja/tai makeanhimo. Ihmiskroppa (ja mieli) on sellainen, että se sopeutuu moneen, mutta rajuista muutoksista se harvemmin tykkää. Kannattaa pitää mielessä, kun tulee hervoton hinkun "motivoiviin alkuihin" tai vastaaviin "koko elämäntyyli uusiksi kerralla ja mahdollisimman tiukasti" -rykäyksiin.
Esimerkkejä olisi vaikka kuinka paljon lisää, mutta tuossa edellä muutama aika hyvin ongelmaa valottava. En sano, etteikö joskus voisi löytyä jokin yksinkertainen ratkaisu, joka toimii ja vielä nopeasti. Todennäköisyys on kuitenkin aika pieni, minkä vuoksi suosittelen mieluummin satsaamaan järkeviin maltillisiin muutoksiin ja hyväksymään, että uusien asioiden oppiminen ja elintapojen muuttaminen sekä tavoitteiden saavuttaminen ja ylläpito on hidas prosessi, joka ei tapahdu yhdessä yössä eikä vaivaa näkemättä. Jos minulta kysytään, on kuitenkin fiksumpaa tehdä homma kerran hyvin ja nauttia tuloksista kuin huitaista toimimattomasti ja joutua aloittamaan aina uudelleen alusta jonkin ajan päästä.



torstai 31. elokuuta 2017

10 x ruokarakkaus

Jotkut ihmiset eivät niin välitä siitä, mitä syövät. Ruoka on heille vain polttoainetta. Suurin osa meistä kai kuitenkin tykkää nauttia ruoasta ja syödä asioita, jotka maistuvat hyvältä. Eikä siinä ole mitään pahaa, vaikka moni potilas onkin esittänyt lihavuuden syyksi vastaantollani rakkautta ruokaan. Voihan siitä tietysti muodostua ongelma, jos hyvä on aina vain = kauhakuormaajallinen kermaa, suolaa ja sokeria. Mutta jos hommassa on jotain tolkkua määrien suhteen ja osaa nauttia monenlaisista mauista, niin en näe, mitä pahaa hyvästä ruoasta nauttimisessa on. Itse lasken nauttimiseen kuuluvaksi myös tietynlaisen tietoisen syömisen aspektin, eli rauhallisen ruokailutahdin, maistelun ja yleisen fiilistelyn. Nopeasti huitaistu mättöannos Mäkkärissä, sipsipussi tv:n ääressä yhtään keskittymättä tai ähkyyn asti syöminen eivät minusta ole nauttimista. Mutta kukin toki voi määritellä nautinnon omalla tavallaan.

Joka tapauksessa itse haluan ainakin nauttia ruoastani, vaikka kuinka olenkin ravitsemusterapeutti ja huomioin myös ruoan terveysaspekteja. Ruoka on ihanaa ja sen pitää myös maistua hyvältä. Siksi ajattelinkin vähän fiilistellä listaamalla 10 ruokaa/elintarviketta, jotka ovat tällä hetkellä suuria suosikkeja. Näistä saan ravintoaineiden ja energian lisäksi paljon mielihyvää:

1. Ahvenanmaalaiset tuoreet puutarhavadelmat
Nämä olivat niin ihanan näköisiä, että oli pakko ostaa silläkin uhalla, että triggaisivat migreenin. Se kertoo jo aika paljon, koska saatuani pääni jotenkuten rauhoittumaan, en ole kauhean intona testailemaan mahdollisia "tajunnanräjäyttäjiä". Mutta vadelmien kanssa uskalsin, koska vaan niin haluasin niitä. Olen palkinnut itseni monta viikkoa suunnilleen jokaisessa työvuorossa S:llä ostamalla näitä kahvitauolle. Ja joskus kotiinkin. Eihän ne halpoja ole, mutta pientä arjen luxusta pitää saada. Jos joku tuhlaa vaatteisiin, elektroniikkaan tai vastaavaan, niin mä tuhlaan laaturuokaan ;-).

2. Maapähkinävoi
Voiko tähän kyllästyä? I don´t think so. Tosin olihan mulla tahinikausikin ja se kyllä hiipui, vaikka välillä edelleen tahinia ostankin.

3. Parapähkinät
Harmi, ettei näitä voi syödä kuin muutaman päivässä, ettei tule seleenin yliannosta. Onneksi pähkinämix-pussissa, jota ostan, on montaa muutakin lajiketta, ettei tule ahnehdittua vain näitä.

4. Fazerin 100 % vatsaystävällinen kauraleipä
En ymmärrä, miten jotkut kehtaavat väittää, että tää on pahaa! Liialla suolalla itsensä turruttaneita yksilöitä sanon minä! Varsinkin tuoreena tämä on maailman paras leipä. Niin ihanan pehmeää. Harmi, että asun tällä hemmetin saarella, jolla fastlandetilta tulevia leipiä saa vain tiettyinä päivinä. Ja jos joku miettii, niin ei, mulla ei ole pakastinta, johon ostaa varastoa. Pitää vähän turhan usein tyytyä riisi-/ maissikakkuihin tai tattaricrackeriin, vaikkei haluaisi. Noh, ehkä houkuttelevuus pysyy yllä, kun saatavuus on rajallinen.


5. (Rainbow) maustamaton soijajogurtti
Ikuisuusrakkaus tämäkin? Kuulunut aamuihini... ööö....vähintään viisi vuotta. Tuo tarpeellista FODMAP-challengea ruokavaliooni.

6. Oatlyn kaurajogurtti
Siis miten mä en tykännyt tästä ekalla kerralla? Ihan täydellistä pähkinöiden,pakastekuivattujen marjojen tai banaanilastujen kanssa. Käytän usein hyvänä treenin jälkeisenä "hiilaritankkauksena", koska sisältää tuplasti hiilaria vrt. normijogurtti. Myös hyvä pohja hamppu-/herneproteiinin kanssa syötäväksi.


 7. Vihreä tee jasmiini/vanilja
Näissä kahdessa on ihan loistavat aromit. Vanilja on Pirkan ja jasmiiniteetä löytyy esim. Nordqvistin green treasure -sekoituksesta, jossa on muitakin hyviä makuja. Olen ensisijaisesti kahvi-ihminen, mutta proggiksessani kohtuullistaa älytöntä kofeiinimäärää nämä vihreät teet ovat hyviä vaihtoehtoja välillä.

8. Inkivääri
Viime kesänä kai povasin, etten varmaan halua enää ikinä nähdä inkivääriä, kun pääsen non-stop-migreenipahoinvoinnista. Nyt se on paljon enemmän fine, mutta edelleen haluan inkivääriä mm. kaurapuurooni ja psylliumkuitumössööni. Kirpeän, makean ja polttavan ihana liitto vain toimii.

9. Miniluumutomaatit
Työkaveri kertoi, että vaaleat miniluumutomaatit on tosi hyviä ja pakkohan se oli sitten testata. Tulipa siinä koukututtua kalliiseen trimixiin, kun ennen valkkasin Rainbow'n paljon halvempia. On nekin yleensä ok, mutta tuo kolmen värin mix ei ole toistaiseksi pettänyt kertaakaan.

10. Vesikastanjat
Se paras komponentti wok-sekoituksissa (ja heti sen perään minimaissit). Jos saisin valita, niin näitä olisi sekoituksissa paljon enemmän ja esim. porkkanaa, parsakaalia ja paprikaa (raaka paprika on ihanaa, mutta kypsä aika blääh) vähemmän. Mutta kukapa mun mielipiteestä olisi kiinnostunut ;-). Vaihtoehtoisesti voisi tietty olla erillisiä pusseja, ettän saisi itse tehdä sekoituksensa (Am I wrong, vai oliko sellaisia ehkä joskus markkinoillakin?...no, ei ainakaan täällä periferiassa).

Oho, siinä olikin jo kymmenen, vaikka kaikkea ihanaa ruokaa on toki paljon enemmänkin. Eikä se todellakaan ole vain karkkia ja sipsiä. Ei niin, ettenkö välillä söisi traditionaalisiakin herkkuja. Mm. eilen työkaverin mulle varta vasten roudaamaan gluteenitonta ja laktoositonta synttärikakkua (työkaverin synttärit siis, ei mun). Mutta the point : ravinteikkaammastakin ruosta voi nauttia suuresti.

Millainen olisi sun 10 ruokarakkauden lista (saa listata perinteisiä herkkujakin, jos ne ovat suursuosikeita)?

lauantai 19. elokuuta 2017

Saako illalla syödä?

 Kaikenlaisia painonhallintakikkoja tulee vastaan töissä ja siviilissä. Joskus joku on kai lanseerannut ajatuksen, että klo 18 jälkeen ei saisi enää syödä, jos mielii laihtua/pitää painon kurissa. Ylipäänsä monilla on ajatus, että iltasyöminen lihottaa. Varsinkin painonhallinta-asiakkaiden kanssa itsellänikin on tapana "saarnata" riittävän aamu- ja aampäiväsyömisen merkityksestä. Koska tutkimuksissa varsinkin aamupalan syöminen yksinkertaisesti yhdistyy parempaan painonhallintaan. Silti en muista koskaan kieltäneeni ketään syömästä illallakin...tai joo, ehkä vienosti ehdottanut iltasyömisen skippaamista ei-aliravituille vaikeasta refluksista kärsville. Mutta noin yleisesti: totta kai illalla (kuten milloin tahansa muutenkin) saa ja voi ihan hyvin syödä ilman, että se johtaa automaattisesti painon eksponentiaalisen kiitoon kohti taivaita. Kehotukseni huolehtia syömisestä myös aamulla ja aamupäivällä perustuu ihan puhtaasti siihen, että skippaamalla riittävän syömisen (aamu)päivän aikana onnistuu varmasti kasaamaan itselleen jäätävän nälän ja himotukset iltaan. Ja sitten tulee valittua ei niin fiksuja juttuja ja helposti syötyä niitä yli tarpeen, jos on sellaiseen taipumusta.

Mutta mietitäänpä hetki vielä sitä iltasyömistä. Miksi osa kokee sen niin pelottavaksi ja vääräksi? Oletan, että ajatus taustalla on se, että illalla ei kannata syödä, koska yöllä ei muka kuluta mitään, joten kaikki illalla syöty varastoituu rasvaksi. Luonnollisestihan ihmiselimistö ei toimi näin, vaan niin tylsältä kuin se kuulostaakin: kokonaisenergiansaanti on se, mikä ratkaisee, ei se, mihin aikaan jotain syö (tai ainakin suunnilleen, toki kellogeenit yms. mutta ei nyt mennä niihin). On myös huomioitava, että väite siitä, etteikö ihminen kuluttaisi mitään yöllä on epätosi. Itse asiassa suurin osa "tavisten" ts. ei urheilijoiden/himoliikkujien energiankulutuksesta koostuu perusaineenvaihdunnasta. Ja perusaineenvaihdunta on käynnissä yhtä lailla öisin kuin päivisinkin. Unen aikainen energiankulutus on hiukan valvetilaa matalanpi, mutta vain n. 10 %. Tehdäänpä pieni laskutoimitus: Jos ajatellaan, että 60-kiloinen nainen on syömättä yön aikana 10 tuntia, niin tänä syömättömänä aikana hän kuluttaa arviolta 0,9 kcal/kg/h x 10 h = 60 x 0,9 x 10 = 540 kcal. Jos minulta kysytään, niin tämä ei ole = ei mitään. Yön aikana siis kuluu myös energiaa. Höpöhöpö siis väitteille, ettei illalla voi syödä, koska yöllä ei kuluta mitään.

Iltapalan syöminen on tietenkin makuasia. Ei se pakollista ole, jos on syönyt hyvän päivällisen, ei ole erityisen aktiivinen, uni ei kärsi iltapalan skippaamisesta ja on hyvässä ravitsemustilassa. Jos kuitenkin on vajaaravittu, treenaa (varsinkin jos treenaa illalla) tai on nukahtamisvaikeuksia, ei todellakaan kannata skipata iltapalaa/illallista. Hesarissa uniasiantuntija kirjoitti muutamia päiviä sitten hyvän jutun siitä, miten kunnon illallinen, jossa on hiilihydraatteja, auttaa nukkumaan hyvin. Kävin myös alkuviikolla urheiluravitsemuksen asiantuntijan luennolla diabeteksesta, ruoasta ja liikunnasta ja hän kuvasi todella hyvin sitä, mitä käy jos treenaa illalla, eikä täytä hiilarivarastoja kunnon iltapalalla sen jälkeen. Ja tämä koskee myös terveitä, ei vain tyypin 1 diabeetikkoja. Treenin jälkeen lihakset "varastavat" verestä hiilihydraatteja täydentääkseen huvenneita glykogeenivarastojaa, mikä johtaa helposti stressihormonivasteeseen verensokerin ylläpitämiseksi (glukoneogeneesin kautta), jos illalla ei ole kyetty tankkaamaan hiilareita niin, että maksalla olisi glykogeenia, jota purkaa vereen sokeriksi. Lihaksethan ovat niin "itsekkäitä", etteivät ne vapauta hiilarivarastojaan koko kehon käyttöön. Jos siis treenaat, etkä halua unesi häiriintyvän adrenaliini- ja kortisolivasteesta, niin kannattaa todellakin tankata tarpeeksi ruokaa ja erityisesti hiilaria illalla treenin jälkeen. Ja tietysti myös anabolia ja lihasvaurioiden korjaaminen vaatii rakennusainetta ja energiaa treenin jälkeen. Luennon pitäjä ehdottikin, että illalla treenaavan kannattaa säästää isompi ateria treenin jälkeen ja syödä mieluummin muutama välipala ennen treeniä. Itse olen jo jonkin aikaa näin toiminut, mutta lähinnä sillä ajatuksella, että suuren aterian jälkeen treeni ei tunnu mukavalta ja siksi on käytännöllisempää syödä isommin vasta sen jälkeen.

Vaikka ei treenaisikaan, on iltapala/ilallinen tärkeä juttu, jos on vajaa-/aliravitsemusta, painoa tarvitsisi nostaa, muutoin ei saa syötyä päivän mittaan tarpeeksi, unen laatu kärsii ilman iltapalaa tai iltaisin on nälkä riittävästä päiväsyömisestä huolimatta. Pitkä yöpaasto johtaa kataboliseen tilaan, mikä on äärimmäisen ei-toivottua varsinkin vajaaravituilla. Siksi sairaalapuolella on olemassa suositus siitä, että yöpaasto (= aika iltapalasta aamupalaan) ei saisi ylittää 11 tuntia. Vaikka ei olisikaan mitenkään vajaaravittu, niin kyllä illalla voi joka tapauksessa syödä ihan vaan siksi, että iltapala tuo hyvän unen tai on nälkä. Ei siihen sen ihmeellisempiä syitä tarvita.

Tiivistettynä siis: kyllä illalla saa syödä ja monesti kannattaakin. Aamupainotteisesta syömisestä "vauhkotaan" lähinnä siksi, että päivällä jaksaisi mahdollisimman hyvin (kuka oikeasti on parhaimmillaan huonosti ravittuna?), eikä iltaan kasautuisi valtavaa nälkää, makeanhimoa tai naposteluntarvetta. Ei sen ihmeellisempää. Forget about ei ruokaa klo 18 jälkeen ja muut yhtä pöllöt ohjeet.