Sivut

sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

Tanssitunnit, jooga ja ruoanlaitto - mähän kehityn!

Kuten tiedätte, olen se ruoanlaittoa inhoava ravitsemusterapeutti, jonka mielestä - ainakin entisessä elämässä - matalatehoinen liikkuminen on kuolettavan tylsää. Ja se, joka ei pysy tanssitunneilla mukana matkassa. Koska aina ei voi kuitenkaan vetää täysillä - ainakaan pidempää aikaa - kropan rupeamatta sanomaan vastaan ja koska ainakin IBS-potilaan ruokavaliosta tulee yksipuolinen ja pidemmän päälle tylsä, jos ei laita ruokaa, on välillä pakko tehdä asioita, jotka ei niin huvita. Myönnän, etten ole tehnyt näitä juttuja siksi, kun niin kauheasti haluan, vaan siksi, että kroppa ja mieli sanoo, että tarttis. Joka tapauksessa annan itselleni ison papukaijamerkin (Olenko muuten kertonut teille joskus Helsingin yliopiston fysiologian opettajastamme, jolla oli oikeasti tapana lähetellä aitojen papukaijojen kuvia meilin liitteenä, jos oli tehnyt jonkin työn tosi ansiokkaasti ;-D?) siitä, miten kiltisti olen harjoitellut "ei niin huvita"-juttuja. Jopa todennut, että niistähän voi tykätä (ainakin lopputuloksesta, jos puhutaan ruoasta) ja niissä voi kehittyä.

Olen ruvennut käymään joogassa, koska olen the stressaaja ja oikeastin tarvitsen "varva ner" -harjoituksia. Muutaman kerran jälkeen aloin jo odottaa lauantaiaamun yin-joogaa. Siis minä, joka intin muutama vuosi sitten fysioterapeutilleni erittäin ponnekaasti vastaan, kun hän yritti myydä minulle joogaamista, siis lähinnä astangaa, kun torppasin kaiken kevyemmän alkuunsa. Mutta oikeasti rentouttava liike tekee hyvää, vaikkei kokisi edes olevansa niin stressaantunut. Harmittaa ihan aidosti, että joogaohjaajamme jää äitiyslomalle. Pitää löytää jokin korvaava juttu ehdottomasti.

Myös se ekalla kerralla täysin mahdottomalta tuntunut latinotanssitunti alkoi 2-3 kokeilun jälkeen mennä paremmin. Siis ei, en edellenkään saa käsiä tietyissä biiseissä menemään oikeaan tahtiin, mutta sentään sen verran olen edistynyt, etten ole ihan hukassa ja epätoivoinen koko aikaa. Uskalsin myös mennä eturiviin häpeämättä silmiä päästäni sitä, miten teen koko ajan väärin. Niin taitava minusta tuskin tulee koskaan, että tuosta saisi kovatehoista treeniä (joudun keskittymään liikaa askeleisiin), mutta ehkä se onkin just hyvä. Voin lisätä tanssitunnit listalle matalatehoinen liikkuminen, joka on hauskaa. Sellaistakin siis on olemassa, jess!

Olenko menettänyt rakkauteni kovasykkeiseen liikkumiseen? No en. Mutta olen vähentänyt sitä huomattavasti. Koska ei ole kiva, jos paikat ovat jumissa jatkuvasti tai yöunet menevät täysin pilalle treenin takia. En ole uskaltanut esimerkiksi spinningiin viikkoihin, koska menen siitä aivan liian ylikierroksille. Ehkä vielä joskus, mutta ei ainakaan just nyt.

Ylitin itseni myös keittiön puolella ja päätin laittaa vaihtelun vuoksi vähän erilaista ruokaa. Ei todellakaan mitään kolmen ruokalajin illallista tai edes sellaista, minkä väsäämiseen menee kauan. Mutta vaihtelua. Inspiroiduin kaupassa ostamaan tarjouksessa olleen sitruunamelissan. Sen kaveriksi lähti mukaan paketti Pirkka mietoa punaista chiliä. Haudutin sitten miedolla lämmöllä kannen alla paketin pakasteseikuutioita, 1 pilkotun chilin ja rosmariinia kylmäpuristetun oliiviöljyn kanssa. Ennen tarjoilua silppusin päälle sitruunamelissaa. Oli muuten hyvää, vaikka mitään reseptiä ei ollut pohjalla (ihan kuin mä laittaisinkaan mitään reseptistä nykyään...)! Lisäkkeeksi keitin kesän ensimmäiset (ruotsalaiset) uudet perunat. Nekin oli hyviä, vaikka ehkä minutin-pari vähemmän olisi voinut keittää ja kuoret joutui ottamaan pois, koska olivat "multaisen" makuisia. Omien kokkailujen lisäksi testasin Keijun uuden kolmen öljyn margariinin. Bongasin siis sen tässä jo pari viikkoa sitten kaupassa ja ravitsemusterapeutin minussa piti heti saada se, vaikka edellistä rasiaakin tavallista sinistä Keijua oli vielä jäljellä. Mutta pakko myöntää, että tässä kohtaa kyllä petyin: kovin mieto maku, vaikka sisältää kylmäpuristettua rypsiöljyä. Enemmänkin vieno kookoksinen vivahde. Ei pahaa, muttei kyllä mikään suursuosikkikaan. Täytyy sanoa, että jääkaappini maapähkinävoipurkit houkuttelevat enemmän...

Sellaista minun arjessani. Oletko sinä kehittynyt/ haastanut itsesi jossain, mikä tuntuu ei-niin-houkuttelevalta tai hankalalta? Tai haluatko vinkata kivasta matalatehoisesta liikkumisesta tai jostain hyvästä tuotteesta/ reseptistä?

lauantai 26. toukokuuta 2018

Arkisyömistä

Minusta on mielenkiintoista nähdä/kuulla, miten muut syövät. Tuskin kai olisinkaan nykyiselle alalleni päätynyt, ellei olisi. Erityisti tykkään nähdä tasapainoisia ruokapäiväkirjoja, joista näkyy riittävä ravintoaineiden saanti, mutta myös ruoasta nauttiminen. Tietenkään en halua, että kukaan kaunistelee syömisiään vastaanotolle tullessa: siitä kun ei ole mitään iloa hoitosuhteelle, lähinnä päinvastoin. Kaikenlaisten syömisten kanssa saa ja pitää tulla ja mitä rehellisemmin puutteistakin kertoo, sitä paremmin päästään työstämään oikeita asioita. Eipä ravitsemusterapeutteja edes tarvittaisi, jos kaikilla olisi syömisen palikat kunnossa (poislukien ehkä sairauksien ravitsemushoito, jota ei "maallikko" tietenkään voi ilman ohjausta hallita). Mutta jos vaikka seikkailen (treeni)blogeissa netissä, niin aina ilahduttaa, jos törmään niissä hyvää ja riittävään syömiseen.

Jotakuta muutakin varmaan kiinnostaa muiden syömiset, joten viihdytänpä teitä jälleen pienellä kurkistuksella omaan ruoka-arkeeni. Sitä ei missään tapauksessa ole tarkoitettu suoraan kopioitavaksi, koska eri ihmisillä on erilaiset tarpeet. Jos yrittää 100 % noudattaa jonkun toisen syömistyyliä, niin todennäköisesti menee metsään. Jotain inspiraatiota voi kuitenkin ehkä saada - tai ainakin hauskaa viihdykettä, jos ei muuta. Kun olen ruokapäiväkirjojani laskuriin välillä heittänyt, niin kaikkea muuta tulee käytännössä aina riittävästi paitsi jodia ja D-vitamiinia. Niitä otankin purkista, deetä lähinnä talvella. Hiilarigrammoja olen myös tietoisesti pyrkinyt säätämään ylöspäin, koska se nyt vaan takaa paremman suorituskyvyn, yleisen hyvinvoinnin ja palautumisen, jos haluaa (kestävyys)liikkua paljon. Pelkällä intuitiolla menen liikaa proteiinin ja rasvan puolelle, mikä ei ole mikään ongelma, jos treeni on eri tyylistä tai elämässä on vain kevyttä hyötyliikuntaa. Ihan erehdyksen ja opiksi ottamisen kautta olen kuitenkin huomannut, että nostolla n. 3-4 g/kg -> 5 g/kg /pv homma vaan pelittää paremmin enemmän treenatessa. Joskus kannattaa uskoa tutkimusta ja suosituksia, eikä aina luulla tietävänsä itse paremmin... Tällä en siis tarkoita, että kenenkään muun kuin ykköstyypin diabeetikon pitäisi jatkuvasti tsekkailla hiilarigrammoja tai muutenkaan laskeskella syömisiään. Pistokoe ja säätäminen oikeaan suuntaan riittää ihan hyvin, jos epäilee, että jotain puuttuu/ on epäsuhtaisesti. Tarvittaessa ammattilainen voi auttaa tässä hommassa.

Mutta sitten niihin syömisiin. Miltä näyttää meikäläisen ruoka-arki?

Aamupala
Ehdottomasti yksi pääaterioistani. En mene minnekään ilman suurta aamupalaa muusta kuin äärimmäisen hyvästä syystä ja silloinkin vastentahtoisesti. Aamupalan syöminen ei ole oikeastaan ikinä tökkinyt. Ehkä siksi, että olen pienestä pitäen oppinut, että se kuuluu päivään (miinus kökkövuodet syömisen kanssa). Nykyään aamupalassani on melkein aina vakiokomponentit, eli jotain kasviksia, maustamatonta soijajogurttia (Alpro tai Rainbow) Valo24 H -pellavarouheen ja pähkinöiden/ kuivattujen marjojen kanssa sekä erilaisia leipiä (tällä hetkellä useimmiten Fazerin vatsaystävälliset tai Uotilan 100 % kaura) ja/tai crackereita/riisi-/maissikakkuja. Leiville laitan margariinia/ tahinia/maapähkinävoita/juustoa. Juustosuosikkini on vähäsuolainen Polar 15 %, jossa maku on kohdallaan. Söisin joskus kyllä mielelläni myös punaleimaista Emmentalia, jos siitä ei tulisi päänsärky. Aamiaisen kyytipoikana menee vihreää teetä ja kahvia. Jos vakioainekset sattuvat olemaan loppu, niin sitten sovelletaan. Esimerkiksi soijajogurtin tilalla voi olla Oatlyn kaurajogurttia hamppuproteiinin kanssa ja päällä samat pähkinä-siemenhässäkät. Ostin myös vaihtelun vuoksi opiskeluajoilta tuttuja Axan havreflakes-muroja, kun huomasin niitä taas tulleen myyntiin ainakin täällä meillä. Leipävarastoon hankin paketin Semperin gluteenitonta kauranäkkäriä. Muistikuvissani se oli hyvää, mutta tällä kertaa kyllä petyin. Maku muuttunut, vai koostumusta muutettu? Joskus on ihan kiva syödä myös vaikka hotelliaamupalaa, jolloin saa vaihtelua. Arjessani syön soijajogurttia, mutta reissussa voin ihan hyvin ottaa tavallista lehmänmaitopohjaista. 

Lounas
Olen ihan mielettömän laiska pakkailemaan eväitä. Siksi pidän töissä kaapissa aina pähkinöitä/siemeniä ja puurohiutaleita. On vaan niin helppo keittää iso kaurapuuro (tai kaura-tattaripuuro, kun ostin uuden tuotteen, jossa on molempia), jota sitten täydennän yleensä soija- tai maitorahkalla pähkinöiden/siementen kera ja kasviksilla. Joskus, kun olen extra-ahkera tai vain kyllästynyt puuroon, pakkaan mukaan annoksen edellisen päivän päivälliseltä. Lisukkeena saattaa senkin kanssa olla soijarahkaa. Lounaalla juon yleensä valkoista tai vihreää teetä. Ei optimaalista raudan imeytymisen kannalta, mutta jotenkin vaan kaipaan yleensä jotain lämmintä juomaa (ja ihan pikkuisen piristystä) tässäkin välissä.




Välipalat
Syön yleensä 1-2 välipalaa iltapäivällä. Olen niin ylpeä itsestäni, kun olen vihdoinkin ryhdistäytynyt sen kanssa, että välipala syödään ennen kuin ehtii tulla liian kova nälkä, eli käytännössä viimeistään klo 16. Siis ihan kuin en muka ammattilaisena tietäisi, että niin kuuluu tehdä, mutta silti sitä vaan oon usein antanut periksi sille, että "kirjoitan vaan ensin nää vikat potilastekstit loppuun" tai "käyn vaan nopeasti kaupassa ensin". Virallisestihan mun työaika loppuu 16.00, mutta koska voin fleksata, niin aina ei sitä työtä tule lopetettua just silloin. Nyt olen siis todennut, että syön sen ekan välipalan just ennen töistä lähtöä, jos lopetan ajoissa ja joka tapauksessa viimeistään klo 16 maissa, vaikka jäisinkin vielä kirjoittamaan jotain. Pitää muuten vireystilan huomattavasti paremmin kohdallaan ja v-käyrän aisoissa. Helpontahan olisi syödä välipala iltapäiväkahvilla, mutta meillä se kahvi on ihan väärään aikaan (= liian aikaisin) mun luonnolliseen nälkä-kylläisyysrytmiin nähden. Siten juon yleensä vain sen 1/2 mukia kahvia tuolla klo 14 tauolla. Vähän vaihdellen syön joko isomman välipalan kerralla tai sitten vielä toisen myöhemmin. Riippuu fiiliksestä ja siitä, millainen on illan aikataulu esim. liikkumisen suhteen. Välipaloiksi syön usein Yosa sporteja (lähinnä marjamix-makua), tummaa suklaata, kaurajuomaa ja pikkuisen vihertäviä banaaneja (vähemmän FODMAP-yhdisteitä ja muutenkin enemmän mun makuun). Vaihteluna testasin myös ProFeel-rahkaa (vanilja), mutta se ei oikein iskenyt. Alpron maustettu passionrahka sen sijaan oli hyvää (parempaa kuin muistin), mutta hampaita vihloi jälkikäteen ikävästi. On vissiin happamampaa kuin voisi mausta päätellä. Joskus välipala saattaa olla myös jotain leivonnaista töissä, jos joku on tuonut jotain kokoukseen - varsinkin, jos se on juuri minua ja vatsani rajoitteita ajatellen väkerretty.

Päivällinen
Päivällinen (vai pitäisikö sanoa illallinen?) on myös yksi pääateroistani. Harrastan liikuntaa yleensä illalla, eikä siitä oikein tulisi mitään, jos söisi kunnon päivällisen just ennen (tai edes 2 tuntia ennen), joten olen kaikkiin päiviin vaihtanut päivällisen myöhäiseksi ja välipaloja iltapäivälle sen sijaan, että söisin aikaisen päivälisen ja iltapalaa illalla. Toimii paljon paremmin ja antaa myös ei-treenipäivinä vapautta käydä vaikka kaupassa tai kirjastossa töiden jälkeen sen sijaan, että tarvitsi heti rynnätä kotiin laittamaan ruokaa. Päivällisen vakkareita ovat tofu, kala, quorn ja broileri. Välillä syön myös kananmunaa ja nyt olen ihan intona myös kikherneistä. Vihreitä linssejäkin silloin tällöin. Punaista lihaa harvemmin. Vakiomausteita ovat oliiviöljy, paprika, rakuuna ja rosmariini. Lisäkkeiden suhteen olen just nyt pastamoodissa. Täysjyväriisinuudelia ja tattaripastaa on kulunut ja siinä samassa ketsuppia. Olin ensin vähän järkyttynyt siitä, että oli pakko ostaa perhepakkaus, kun lemppariketsuppiani (Felixin steviaversio) ei ollut pienempää, mutta hups heijaa, olenkin käyttänyt tässä kolmen viikon Ahvenamaalla olon aikana jo 1/2 pulloa, joten ehkei tuo family pack olekaan mitenkään liioiteltu :-O. Vaihteluksi ja säästäkseni itseni ihan tolkuttomilta arseenimääriltä riisistä olen myös keitellyt välillä quinoaa tai hirssiä. Jälkimmäinenkin on muuten oikein hyvä lisuke, vaikka yleensä ehkä käytetään enemmän puurossa. Yksi lempparipuuroistani onkin hirssi-quinoa kasvimaitoon keitettynä ja inkiväärillä maustettuna. Odotan kesää, että pääsen myös uusien perunoiden pariin. Vanhoista en niin hirveästi välitä. Oma lautasmallini muistuttaa illalla kestävyysurheilijan suositusta, eli kasvikset (yleensä salaatti, paprika, porkkana, kurkku, tomaatti tms.) tai vaikkapa marjat (esim. pussi mustikoita tai puolukoita) erilliseltä lautaselta ja sitten toinen lautanen pääruoalle. Ruoan lisänä syön vähän vaihdellen ja nälän mukaan kaurajogurttia + pähkinöitä/kuivattuja marjoja/havreflakesia ja/tai leipää/ crakereita/riisikakkuja/maissikakkuja + margariinia/tahinia/maapähkinävoita. Joinain päivinä juon lisäksi matelijuomaa tai yrttiteetä. Vakkarina menee myös kupillinen pylliumkuitumössöä suoliston balansointiin. Päivälliseni on iiiisooooo, koska varsinkin treenin jälkeen on aina kova nälkä. Yritän kuitenkin sen verran panostaa aiemmin päivällä riittävään ja tasaiseen syömiseen, ettei ihan menisi överiksi ilta-annokset. Lähinnä siksi, että uni kärsii, eikä fiiliskään ole mikään hehkein, jos päivällinen on aivan kohtuuttoman kokoinen.



Tuossapa pääpiirteet arjen syömisistä. Viikonloppuna yleensä laitan lounaaksikin jotain "oikeampaa" kuin puuroa. Tosin saatan sitten taas vastaavasti illalla keitellä ne hirssi-quinoapuurot ja kylkeen vaikkapa munakasta. Eipä siihen oikeasti mitään sääntöä ole, että jokaisen aterian pitää olla pilkulleen lautasmallin mukaan koottu tai kaksi lämmintä ateriaa tai muuta vastaavaa. Tärkeintä on, että ruokaa tulee riittävästi ja suunnilleen säännöllisesti aamusta alkaen ja että syömisessä on jotain balanssia muutenkin.

Miltä sun arkisyömiset näyttää?

lauantai 12. toukokuuta 2018

Åland - osa 2 alkaa

Parin kuukauden S-marketbreikin jälkeen palasin maanantaina oman alan pariin ja samalla myös takaisin Maarianhaminaan. "Hur känns det att vara här igen?", on ollut viikon kuuma kysymys. Pikavastauksena käytin: "vähän kummalliselta". Myönnetään, että parissa kuukaudessa ehti taas espoolaistua ja erinäinen määrä vinkumista - ehkä muutaman kyyneleen tiristäminenkin - mahtui viimeisiin viikkoihin "på fastlandet". Varsinkin, kun päätin lopulta tehdä ainoan oikeasti fiksun ratkaisun ja irtisanoa rakkaan asuntoni Kauklahdessa. Alun pienen kankeuden jälkeen elämään täällä pääsi kuitenkin taas helposti kiinni. Ihan kuin ei olisi poissa ollutkaan. Melkein sama asuinpaikka (sama talo, eri asunto), melkein samat työtehtävät, sama työporukka.

Tällä kertaa otin itseäni niskasta kiinni ja päätin raahata myös pyöräni mukaan matkaan. Olin kyllä tietoinen, että se pitää viedä laivalla autokannelle. Mutta sitä en ihan ymmärtänyt, mitä tuo käytännössä tarkoittaa. Naurakaa vain vapaasti kaikki te, jotka olette joskus risteilleet auton kanssa, mutta itselleni tällaisena "julkinen liikenne, pyörä tai omat jalat" -tapauksena asiat eivät olleet niin selviä. Siispä tökötin pyöräni - ja erinäisten matkalaukkujen - kanssa aivan väärässä paikassa Turun satamassa astumassa laivaan. Pointsit satamavirkailijalle, että hänellä piti pokka, kun ohjasi minua oikeaan paikkaan. Joka tapauksessa kirosin pakaasejani (vaikka ihana äitini sentään oli matkassa mukana raahaamassa puolet laukuista), kun talutin pyörää ikuisuuden pituiselta tuntuvan matkan oikeaan paikkaan nousta kyytiin autokannelle. Kaiken lisäksi olin kehittänyt kunnon kurkkukivun, jotta elämä ei olisi liian helppoa.



Pienestä kärsimyksestä kuitenkin monesti palkitaan ja nyt olen oikein onnellinen siitä, että minulla on pyörä käytettävissä. Kauppaan on niin paljon mukavampi polkea kuin kävellä ja illalla salilta hurauttaa nopeasti kotiin suihkuun ja syömään. Työmatkalla en niinkään pyörää kaipaa, koska kilometrin matkan taittaa ihan yhtä hyvin kävellenkin.

Ahvenamaalle kannattaa ehdottomasti tulla keväällä tai kesällä. Ei joulussakaan sinänsä mitään pahempaa vikaa ollut - onhan silloin sentään kauniit koristeet. Muttei sitä käy kiistäminen, että tämä saari herää eloon kesäkaudella ja merimaisema on jotain aivan huikaisevan kaunista aurinkoisella säällä. Toinen suosikkipiste menee sairaalan edustan kirsikkapuille kukassa. On melkein huvittavaa, miten onnelliseksi voi tulla auringonpaisteesta, alkavasta vehreydestä, kimmeltävästä merestä - ja tietenkin lämmöstä. Siitäkin huolimatta, että asun nyt toisen kerroksen erittäin valoisassa huoneistossa, jossa viikonloppuaamunakin herää kirkkauteen joskus kuuden jälkeen. Olen jopa melkein sopeutunut ajatukseen rinnakkaiselosta kaikkia maailman tauteja levittävistä punkkien kanssa. Tosin ensi töikseni varasin ajan kolmanteen TBE-rokotukseen, enkä kyllä ikinä uskaltaisi olla täällä koiranomistaja tai samoilla luonnossa ilman kunnon pitkiä housuja tai vastaavaa "suojavarustusta", mikä on mm. pomoni mielestä äärimmäisen hauskaa. Mutta kaikilla on omat inhonsa/kammonsa - eikö?

Kesäkauden tarjouksen myötä sain tehtyä paljon tavallista edullisemman salisopparin syyskuun alkuun asti Träningsverketille. Päätin kokeilla vähän uusia juttuja ja testasin zumbaa muistuttavaa tanssituntia sekä Yin-joogaa. Täytyy sanoa, että muistui taas mieleen, miksi mm. kilpatanssiharrastukseni loppui aikoinaan lyhyeen (tanssiparin innostuksen puutteen lisäksi). Jos olen jossain oikeasti huono, niin se on avaruudellisen hahmottamisen/geometrian ja musikaalisuuden lisäksi tanssiminen ja kaikki koordinaatiota vaativa. Eksyin siis tunnille toisen jumpparin suosituksesta, koska hänestä askelsarjat eivät ole vaikeita. Juuh, ei varmaan ihmisestä, jolla on lahjoja sellaiseen. Minulla ei ole, joten ainakin ensimmäisellä kerralla kaikki energia meni siihen, että yritin jotenkuten roikkua mukana askeleissa. Esimerkiksi salsa on minulle varmaan aina ja ikuisesti liian haastavaa. Mutta olenhan jollain tasolla aikoinaan oppinut zumbaamaankin, joten annan ehkä vielä muutaman mahdollisuuden. Musiikki noilla tunneilla on kuitenkin ihanaa ja sinänsä tykkään tanssia, vaikken oikeasti osaa.

Yin-jooga sen sijaan sujui meikäläiseltäkin oikein hyvin, jos jätetään laskuista se, että loppurentoutuksen aikana ajatukset harhailivat siihen, mitä laittaisi lounaaksi. Noin muuten koin tunnin ihanan huoltavana ja pitkät venytyksen juuri sinä, mitä kroppa tarvitsi. Venyttelen toki nykyään juoksulenkkien ja vaikkapa pumpin jälkeenkin, mutta ei kotona ikinä tule tehtyä niin systemaattisia kehonhuoltojuttuja kuin ohjatuilla tunneilla. Tuppaa kärsivällisyys loppumaan, jos on itsekseen, mutta ohjaajan kanssa kyllä pystyn ja jopa nautin. Ainakin itse koen, että keho suorastaan huutaa venytyksiä ja lempeää liikettä, kun on vetänyt muutaman kovemman treenin. Noin yleisemminkin uskon kehon viisauteen ja kykyyn viestiä tarpeistaan, jos sitä vain pysähtyy kuuntelemaan. Harmi, että harvalla on nykyään enää kykyä tähän kuunteluun, vaan mennään enemmän ulkoa määrättyjen sääntöjen ja ohjeiden mukaan. En siis kiellä, etteikö valmennuksesta, suunnitelmista ja suosituksista olisi joskus hyötyä tai että kaiken voisi tuntea (mm. huonot veren rasva-arvot tai maltillisesti kohonnut verenpaine eivät tunnu missään). Monissa asioissa, kuten levon tarpeessa tai sopivien ruokamäärien kohdalla keho osaisi kuitenkin viestiä, jos sille annettaisiin siihen mahdollisuus.

Ruokapuolella olen testaillut vähän lisää FODMAP-toleranssia ja päätynyt siihen, että mannitoli ei ole pahimmasta päästä. Söin vähän low-annosta suuremman satsin minttu-lime-chili-oliiviöljykastikkeella maustettuja bataatteja ja ihan hyvin meni. Samoin olen ilokseni todennut, että tölkitetyt kikherneet oikeasti taitavat olla se parhaiten sopiva palkokasvi (jopa parempi kuin ne vihreät tölkkilinssit). 1/2 pienestä tai 1/3 suuremmasta pakkauksesta (n.80-90 g) on mennyt oikein hyvin ja se alkaa olla jo ihan tyydyttävä annos 1-2 rkl näperrysten sijaan. Kiitos siis sinulle, joka totesit kommenteissa, että kikherneet sopivat suurempinakin määrinä. Ainakin toit lisäpotkun uskallukseen testata itsekin :-). Tulevaisuudessa kokeilen, mitä suolisto tuumaa uudesta päärynä-vanilja Yosa sportista. Päärynää on sen verran pieni määrä kuitenkin, että toivon menevän ongelmitta. Mausta en sitten tiedä - siskoni ainakin väitti sen maistuvan keinotekoiselta. Mutta katsotaan, mitä omat makuhermoni tuumaavat.


Viikonlopun kohokohta on tietenkin euroviisut. En tosin tiedä, jaksanko katsoa niitä illalla livenä, vai tyydynkö suosiolla Areenaan huomenna. Ja by the way , jos en ole muistanut mainita, niin onpa muuten ihanaa, kun on  koko viikonloppu vapaata nykyään!

Jos jollakulla on postaustoiveita, niin sellaisia saa esittää. En lupaa yhtään mitään siitä, paljonko kirjoitan tai en kirjoita blogia, mutta aina on pieni mahdollisuus, että inspiroidun ja silloinhan on mukavampaa, jos aihe kiinnostaa jotakuta muutakin kuin itseäni.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Peace of mind

Poljen rauhallisesti lämpimässä kevätillassa töistä kotiin. Kaksi junaa ehtii mennä ohi ennen kuin olen itse kotona. Toisen kohdalla huomaan miettiväni, että mitä väliä. Minulla ei oikeastaan ole kiire minnekään. Voin ihan hyvin ajaa sunnuntaipyöräilyvauhtia ja käyttää kolme varttia 8 km kotimatkaan. Nauttia rauhallisuudesta ja kevyestä liikkeestä. Tämä kai on sitä peruskestävyysharjoittelua, jota suuri osa aktiiviliikkujista tekee liian vähän? Suorastaan meditatiivista ja mielettömän rentouttavaa. Olen koukussa, suorastaan rakastunut. Haluan tallentaa tämän tunnelman ja jakaa sen kanssanne.

Viime aikoina olen miettinut taas paljon stressiä ja suorituspaineita. Koska niitä tuntuu olevan niin monella niin paljon. Olematta itse mikään poikkeus. Olen mielettömän hyvä stressamaan ja jonkin verran ottamaan suorituspaineitakin. Tosin jälkimmäinen on onneksi vähentynyt iän ja pohdintojen myötä. Joka tapauksessa missionani on oppia rentoutumaan enemmän ja paremmin. Varsinkaan suorituspaineiden alle en vain aio alistua. Taistelen vastaan! Koska koen, että liika suorittaminen, paineet ja jäätävä stressi pilaavat niin monen hyvinvoinnin ja välillä terveydenkin. Haluan oppia ja opettaa, että on ok olla keskeneräinen, epätäydellinen ja tehdä joskus vähemmän. Että omia rajoja pitää kunnioittaa ja kroppaa kuunnella. Että pitää olla lepohetkiä, rauhallisuutta ja akkujen lataamista. Koska vain sopivan tasapainon kautta löytyy todellista hyvinvointia ja kestävä tapa elää. Haluan, että kulttuuri yhteiskunnassa muuttuisi enemmän suuntaan, jossa hyvinvoinnin rikkovaa suorittamista ei enää ihannoitaisi. Toki nykyään puhutaan onneksi myös entistä enemmän unen, levon, rentoutumisen ja armollisuuden puolesta. Silti vallalla on myös vahvasti ajatus siitä, että enemmän, kovempaa, timmimmäksi...on parempi. Niin kauan kuin keskusteluissa, vastaanotolla, blogeissa jne. nousee jatkuvasti esiin ihmisten pahoinvointi, ylistressaantuneisuus ja suorituspaineet, niin kauan on vielä tehtävää vastaliikkeellä. Eikä sen vastavoiman tarvitse mielestäni olla mikään extreme-veto, kuten lähtö joogaretriittiin tai muutto maalle, vaikka niinkin voi toki tehdä, jos siltä tuntuu. Jos osaisi ajoissa jarruttaa, hengähtää ja antaa itselleen armoa, voisi ehkä jaksaa ihan "normaalissa" elämässäkin. Mutta liian usein pysähtyminen tulee vasta, kun on pakko. Kun kroppa tai mieli sanoo sopimuksen irti. Se on surullista. Sen vuoksi haastankin jokaisen miettimään tässä ja nyt: onko elämässäni tarpeaksi armollisuutta, rentouttavaa toimintaa ja asioita, jotka tuovat vastapainoa stressille? Mikä juuri minulle olisi se tapa lisätä omaa hyvinvointia ja jaksamista? Mitä tarvitsen suorittamisen vastapainoksi? Millä tavoin voin vähentää turhia paineita?

Minä olen löytänyt työmatkapyöräilystä uuden rakkauden. Joka tosin tuskin tulee olemaan elämässäni ajankohtaista muuton ja kilometriin typistyvän työmatkan vuoksi enää montaa viikkoa. Mutta ehkä voin korvata sen rauhallisilla pyörälenkeillä Ahvenanmaan kauniissa maisemissa vaikkapa viikonloppuisi. Tai jollain muulla ihanan rentouttavalla. Koska viikonloppuisin aion olla jatkossa vapaalla. Jo nyt tuntuu niin hyvältä tehdä vain normaalia työviikkoa (n. 38 h/vk) 6 (ja joskus 7) päivän viikkojen sijaan.
Ensi kesänä taas näissä maisemissa.


Rentoa sunnuntaita ja hengähdyshetkiä myös uuteen viikkoon!


perjantai 13. huhtikuuta 2018

Tärkeintä on, että se toimii!

Minulle sattui viime vikolla töissä pikku äksidentti. Päästessäni kotiin laitoin mielestäni setelipussini siististi ohjeiden mukaan käärittynä kassakaappin luukkuun. Ilmeisesti se ei kuitenkaan riittänyt, sillä onnistuin silti jumittamaan luukun. Koska olihan noloa mokata tuolla tavalla, päätin että minähän en lähde ulisemaan apua, vaan hoidan homman itse kotiin. Kunnon ote siis luukusta ja veto kaikin voimin. Joo - ei niin järkevää. Olisin edes tehnyt sen hanskat kädessä, mutta enpä tietenkään ollut niin fiksu. Aukesihan se luukku ja samalla myös meikäläisen pienet sievät käpälät. Voin kertoa, että sattuuuuuu, kun saa metallisen kassakaapin luukun täysillä sormille. Ensin pyyhin veriroiskeet kassatoimistosta. Sitten kokeilin varovaisesti, että kai ne on vain muussina, eikä mikään toivottavasti poikki. Illalla otin ison annoksen parasetamolia (maha-suolikanavani ei vaan kestä tulehduskipulääkkeitä, jotka olisivat tehokkaampia). Siltikään en nukkunut paljon koko yönä. Seuraavana päivänä töissä oli haastavaa, kun pahiten osumaa ottaneet sormet eivät taipuneet ja jokainen pieni hipaisukin sattui sairaasti kipulääkityksen läpikin. Sain käyttää luovuttaa yrittäessäni täytää hevi-osastoa niiden sormien avulla, jotka suunnilleen toimivat ja kassalippaan tyhjennykseen meni päivän päätteeksi normaalin minuutin-parin sijaan varmaan kymmenen, kun yritin noukkia kolikkoja ulos lokeroista osumatta kipeisiin sormiin. Kotona olisin halunnut siivota, mutta jätin suosiolla väliin. Porkkanan kuorimiseen meni ikuisuus, samoin hiustenpesuun.



















Viikko edellä kuvatun tapauksen jälkeen kynnet ovat edelleen sini-mustat, mutta sormet sentään taipuvat lähes normaalisti ja jäljellä on enää pientä aristusta. Ihan onnessani olen tässä muutaman päivän ajan ihastellut sitä, että minulla on toimivat kädet. Tämä ei toki ole mikään uusi oivallus, vaan varsinkin terveydenhuollossa työskennelleenä olen ihan riittävän usein saanut muistutuksia siitä, että toimiva keho ei ole mikään itsestäänselvyys ja että terveys ja toimintakyky ovat miljoona kertaa tärkeämpiä, kuin miltä se kroppa näyttää. Oman ulkoisen olemukseni kanssa olen ollut aika hyvin sopusoinnussa ainakin viimeiset kuusi vuotta. Harmittavan paljon törmään kuitenkin kehovihaan, itseinhoon ja tyytymättömyyteen. Siihen pisteeseen asti, että ollaan valmiita uhraamaan jopa hyvinvointi ja terveys, kunhan vain mahduttaisiin johonkin ulkonäkömuottiin. Minusta se on surullista ja haluaisin niin kovasti, että useampi voisi olla kehonsa kanssa sinut ja tehdä valintansa sen perusteella, mikä on kropalle hyväksi sen sijaan, että yrittäisi väkisin pakottaa sen johonkin luonnottomaan malliin.

En sano, että on väärin haluta näyttää hyvältä. Kyllä minustakin on välillä kivaa olla kaunis tai laittautua, vaikka arjessa olenkin yleensä liian laiska ja mukavuudenhaluinen esimerkiksi pukeutumaan tip-top tai meikkaamaan. Itsensä huolittelu on mielestäni ok niin kauan kuin se ei vahingoita kroppaa tai siitä ei tule pakkomielle. Siinä vaiheessa, kun ei voi mennä mihinkään ilman sotamaalausta, on jatkuvasti tyytymätön itseensä tai vetää luonnottoman kireää dieettiä saavuttaaksen tietyn rasvaprosentin tai vaatekoon, ollaan kuitenkin vaarallisilla vesillä. Näissä tilanteissa haluaisin ammentaa itseensä tyytymättömille/ ulkonäöstään epävarmoille aimo annoksen armollisuutta ja lempeyttä omaa kehoa kohtaa. Muituttaa siitä, että kaikkein tärkeintä oikeasti on, että kroppa toimii ja voi hyvin. Siis niin hyvin kuin voi voida olemassa olevat rajoitteet ja mahdolliset sairaudet huomioiden. Että elämä ei muutu paremmaksi täyttämällä rinnat silikonilla tai laihtumalla ne kuuluisat viisi viimeistä "ulkonäkökiloa". Että olisi hyvä loputtoman kehon muokkaamisen sijaan etsiä asioita, jotka oikeasti tuovat tyytyväisyyttä pitkälläkin aikavälillä. Vahvistaa itsetuntoa. Löytää elämään syvempää tarkoituksellisuutta jostakin. Koska harvoinpa ne korjaamisen kohteet loppuvat siihen yhteen, vaan yleensä paranneltavaa löytyy aina vain lisää. Koska milloinpa kroppa olisi täydellinen - ainakaan perfektionistin mielestä?

Tiedän, että tämä menee joidenkin mielestä varmasti kategoriaan

ällöttävät lässynlää pehmotekstit. Siitä huolimatta haluan kannustaa jokaista kiinnittämään virheiden ja puutteiden sijaan huomita siihen, mikä omassa kropassa on hyvin ja toimii. Ja jos pystytte, niin kivojen asioiden etsiminen omasta ulkonäöstäkään ei ole pahitteeksi. Hyvän huomaaminen tekee tyytyväisemmäksi, kuin virheisiin takertuminen.

Tänäänkin olen onnellinen siitä, että kolhiintuneet käpäläni toimivat taas normaalisti ja nautin siitä, miten reisilihakseni kuljettavat minua vahvoina pyörämatkalla kauniissa kevätauringossa :-).




perjantai 6. huhtikuuta 2018

Blogin jatkosta

Kuluneen vajaan kuukauden aikana olen miettinyt blogini kohtaloa. Tuntuu, että olen reilun parinsadan blogitekstin aikana avannut jo aika kattavasti ajatuksiani aiheista, jotka ovat lähellä sydäntäni/ joista jotain kuvittelen ravitsemuksen puolella ymmärtäväni tai jotka ehkä kiinnostavat suurempaakin yleisöä. Toki pohdiskelijaluonteena mietin edelleen päivittäin sekä ravitsemukseen että elämään yleensä liittyviä teemoja, mutta harvoin saan niistä väkerrettyä mitään kokonaiseksi postaukseksi asti. Tai jos olen aikeissa kirjoittaa postausta, olen todennut käsitelleeni aihetta jo aiemmin. Joistain asioista olen varmasti muuttanut mieltäni tai ainakin laajentanut käsitystäni blogin aloittamisen jälkeen. Kai sitä muuttuu aikuistumisen ja työkokemuksen myötä vähemmän jyrkäksi mielipiteissään? Olen esimerkiksi todennut, että tietyille ihmisille saattavat sopia painonhallintaan sellaiset menetelmät, joita en ensimmäiseksi itse suosittelisi. Pohjimmiltaan olen kuitenkin edelleen anti laihdutuskuurit ja pro intuitiivinen syöminen. En myöskään koe haluavani kirjoittaa tässä blogissa kauhean paljon painonhallintaan tai pelkästään ruoan terveysvaikutuksiin keskittyviä tekstejä, koska tiedän, että lukijakunnassa on paljon teitä, joille tekee hyvää nimenomaan etääntyä näistä teemoista ja keskittyä siihen, miten uskaltaa syödä enemmän, joustavammin ja myös niitä "epäterveellisiä" ruokia.

Myös aika on ollut viimeisen kuukauden kortilla, joten ihan sen takia ei ole postauksia tullut kirjoitettua. Yllättävästi aikaa on muka ollut vähemmän, vaikka olen tehnyt töitä keskimäärin yhden päivän vähemmän viikossa kuin Ahvenanmaalla. Mutta kylläpä se vain vaikuttaa, että työmatka on kilometrin sijaan 8 km, vaikka kuinka pk-seudulla hyvä julkinen liikenne onkin. Myös vuorotyö syö jaksamista, kun iltavuoron jälkeen ei todellakaan ala rustata postausta keskellä yötä ja aamun jäljiltä taas aivot ovat niin jumissa, että tuskin edes osaa kirjoittaa suomea enää. Ja kun ei ole eristyksissä muusta maailmasta pienellä saarella (ymmärtäkää, että tää ei ole ihan tosissaan sanottu), tulee myös tavattua tuttuja vapaapäivinä sen sijaan, että istuisi koneen äärellä. Lisäksi olen vetänyt muutaman SYLI:n ryhmän ja hakenut töitä.

Työnhausta haluan sanoa sen verran, että nyt on ollut mielestäni paljon ravitsemusterapeutin/ ravitsemusasiantuntijan paikkoja auki. Olen jopa ollut vähän nirso ja hakenut vain niitä, jotka oikeasti ovat tuntuneet houkuttelevilta. Haluan siis lievittää pessimististä kuvaa, jonka joissain postauksissa olen antanut ravitsemusterapeuttien työllisyystilanteesta. Toki tietysti kokemuksen karttuminenkin auttaa työnhaussa, en sitä kiellä. Joka tapauksessa tiedän, että jopa vastavalmistuneet ovat nyt päässeet ihan hyvin sijaisuuksiin. Tietenkään töitä ei edelleekään vain oteta, mutta toisaalta kuuluuhan työmarkkinoilla ollakin vähän kilpailua.

Osaltani lopputulos työnhaussa oli, että muutan takaisin Ahvenanmaalle tekemään uuden sijaisuuden toukokuussa. Viihdyin sen verran hyvin, että palaaminen tuttuihin maisemiin ja ihanaan työyhteisöön tuntuu hyvältä. Toisaalta en voi kieltää, etteikö minua raastaisi muuttaa taas pois Espoosta. En mitenkään hihku riemusta varaillessani muuttoa ja miettiessäni, että noin kuukauden päästä ihana "pesäni" Kauklahdessa ei enää ole minun. Onpahan jatkossa enemmän vapautta liikkua ja hakea töitä ympäri Suomea, kun ei ole sidottu asuntoon Espoossa. Mutta kirpaisee se silti.

En halua sanoa, että lopullisesti lopetan blogin kirjoittamisen, koska ainahan voi tulla inspiraatio postata. Toisaalta en halua myöskään kokea velvollisuutta kirjoittaa viikoittain tai edes kuukausittain, jos ei ole aikaa tai aiheita pitää vääntämällä vääntää. Joka tapauksessa siis en todennäköisesti tule päivittämään blogia ainakaan kovin usein tulevaisuudessa.

Ihanaa kevättä kaikille!

sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Reilun viikon ruokakokeilut

Päästyäni takaisin "kotiin" runsaampien valikoimien (tosin täytyy kyllä myöntää, että ihan ok ne on Ahvenanmaallakin, vaikkei ihan kaikkea saakaan) ja oman pakastimen äärelle olen intoutunut syömään vähän tavallisuudesta poikkeavia tuotteita ja testaamaan toleranssia. Koska kyllähän vaihtelu virkistää, vaikka suosikkituotteita pitääkin saada ainakin melkein joka päivä. Tässä vähän inspiraatiota teillekin siitä, mikä saattaisi ainakin kohtuudella sopia herkällekin vatsalle.

Kikherneet:
Rakastan kikherneitä ja niistä tehtyjä ruokia. Nuorempana tein usein kotitekoista hummusta (omassa reseptissäni oli kikherneitä, sitruunamehua, tahinia ja juustokuminaa). Yliopistolla yksi lempiruoistani ennen FODMAP-ruokavalion aloittamista oli falafel-pyörykät, vaikka niistä tuli kaikin puolin kökkö fiilis jälkikäteen (sipuli + valkosipuli + kikherneet + vehnäjauho + uppopaisto -> turvotus, närästys, "en syö enää ikinä mitää" -fiilis). Kotonakin väkerrettiin aikoinaan omatekoisia falafeleja, jotka kypsennettiin uppopaiston sijaan uunissa. Ehkä kokeilemisen arvoinen vinkki, jos uppopaistettu on mahalle liian tuhtia (olivat muuten sairaan hyviä nekin). Lomalla Turkissa 13 vuotta sitten tutustuin ekaa kertaa myös taivaallisen ihaniin paahdettuihin kikherneisiin, jotka olivat siellä suosittu paikallinen snack (varmaan saa ainakin etnokaupoista Suomestakin). Ah nam, vaikka silloinkin lopputulos oli viikon päivittäisen maistelun jälkeen vatsakramppi, vaikka en tunnusta, että olisin vielä IBS-kriteerejä millään muotoa täyttänyt. 

Alaskanseitä, kikherneitä, paprikaa, kurkkua ja ananasta. Lisukkeena kauraleipää + margariinia, kaurajogurttia ja pähkinöitä.
Kikhernerakkauteni takia olenkin pitkään haaveillut kokeilevani niitä jälleen, varsinkin kun tölkitetty versio on low-FODMAP (vihreä) 42 g annoksena ja kohtuudella FODMAP-hiilareita sisältävä (keltainen) 84 g annoksena. Koska yhdessä purkissa on kuitenkin aika paljon tavaraa, eikä sitä uskalla millään mega-annoksilla aloittaa, en ole pakastimen puutteessa päässyt aiemmin testaamaan. Nyt sitten heitin Prismassa ostoskoriin Go greenin kikhernepaketin ja varovaisesti kokeilin kunnolla huuhdeltuina 2 rkl annoksella (olisko 30 g, ei mitään hajua, koska en omista keittiövaakaa) ja purkitin loput pakkaseen samanlaisina annoksina. Lisäsin kikherneet salaatin mausteeksi, mutta hyvin voisi laittaa myös vaikka johonkin pataruokaan/kastikkeeseen (jos sellaista jaksaisi joskus väsätä) kera jonkin muun low-FODMAP-proteiininlähteen (esim. maustamaton kiinteä tofu). Ainakin pikkuannoksena meni hyvin ja namia oli. Jos ei olisi vatsamurheita, voisin varmaan vetää koko purkin kerralla, koska ovat vaan niin herkkua :-P.

Bataatti
Peruna (paitsi uusi) on minusta yleensä aika tylsää, enkä oikein intoudu sitä hirveästi syömään. Sen sijaan bataatti olisi suuri rakkauteni. Mutta koska maailma on epäreilu, on bataatissa tietenkin "mapseja", eli mannitolia. Low-FODMAP-annos on naurettavan pieni: 70 g ja medium-FODMAP myös: 107 g. Jo 140 g menee osastolle high. Tietenkään kaikki eivät ole kaikille FODMAP-hiilareille herkkiä, enkä itsekään koe mannitolin olevan mitenkään pahimmasta päästä. Mutta alan kyllä jossain vaiheessa reagoida kaikkiin kategorioihin, jos niitä tulee liikaa. Sitä paitsi aterioilla harvemmin on vain yksi FODMAP-lähde ja siksi koko coctail lisää kuormitusta. Koska rakastan bataattia, halusin sitä kuitenkin taas testailla. Pienentääkseni annoskokoa päätin yhdistää sen palsternakkaan, joka on low. Iskin kiinni, kun K-Supermarketissa oli kotimaisia palsternakkoja tarjouksessa hintaan 2,49 ja bataattia sai Cittarista eurolla kilo. Valmistin näistä kahdesta sitten uunijuureksia. Bataatti kelpaa minulle ihan sellaisenaan, mutta palsternakkaan laitoin kardemummaa tuomaan kivaa twistiä. Palsternakkakin on muuten oikein herkullinen juures, kun sen paahtaa uunissa. Se sopii myös esimerkiksi leipätaikinaan tuomaan makeutta (tein aikoinaan paljon ihania palsternakkarieskoja, joihin tuli lisäksin mm. kauramaitoa, kaurahiutaleita ja grahamjauhoja). Finduksen wok classicissakin on nykyään palsternakkaa (aiemmin persiljanjuurta). Keittojuureksissa palsternakka ei oikein iske, mutta nimeomaan uunissa tehtynä se on oikein hyvää. Annostelin sitten lautaselleni kaksi paksua siivua bataattia (varmaan jotain 100 g kieppeillä) ja lisänä sitä palsternakkaa. Annoksen "pihvinä" oli rakuuna-paprikamaustettuja quornfileitä (nam muuten nekin!). Ihan ok meni bataattikokeilukin. Loppu odottaa pakkasessa seuraavia syöntikertoja. Jos ihan villisti uskaltaisin mellastaa bataatin kanssa, tekisin siitä kunnon sosekeiton. Siinä bataatti pääsee mielestäni parhaiten oikeuksiinsa. Aikoinaan lempparireseptini oli: bataattia, porkkanaa, sipulia, valkosipulia, silkentofua, paprikamaustetta, chiliä, kanelia ja inkivääriä. Kai sitä voisi nykyäänkin vääntää jonkin porkkanalla ja palsternakalla low-FODMAP-annokseksi lantratun batattisosekeiton, mutta ei se silti ehkä olisi ihan sama asia. Tosin saatan olla myös vain liian laiska kokkaamaan ja kokeilemaan.

Kauraleivät
Ahvenanmaalla kauraleipiä oli saatavilla tasan neljää eri sorttia, joista KauraSydämen dissasin, koska se ei oikein ole aiemmin sopinut vatsalle ja Vaasan 100 % kaura taas on minusta liian kuivaa. Siten tuli yleensä syötyä Fazerin sinänsä erinomaista vatsaystävällistä kauraleipää ja joskus satunnaisesti Uotilan 100 % kauraleipää. Jopa sitä Fazerin vatsaystävällistä sai aina välillä metsästää kissojen ja koirien kanssa, koska toimitukset mantereelta tulivat vain tiettyinä päivinä ja leipä oli usein töiden jälkeen iltapäivällä kaupassa käydessä jo loppu. Palattuani notkuvien leipähyllyjen äärelle olen ihan innoissani hamstrannut kauraleipiä sen sijaan, että nakertaisin riisikakkuja tai jotain vastaavaa. Fasun vatsaystävällinen kaura on siis edelleen suuri suosikki, mutta ilahaduin kovasti, kun huomasin jopa lähikaupassani ( ihan sairaan kallis K-kauppa) olevan tosi hyvä leipätarjonta. Sieltä sitten heräteostin kahta vanhaa lemppariani, eli Salosen kaurareikäleipää ja saman valmistajan kaurarieskasia. Jälkimmäisessä on alusjauhona käytetty vehnää, mutta jos ainoa ongelma vehnän kanssa on FODMAP, niin määrä jää niin minimaaliseksi, ettei ole ongelma suolistolle.  Kaurareikäleipä on mukavan pehmeää ekana päivänä, mutta kuivahtaa paperipussileipänä aika nopeasti, joten suosittelen pakastamaan, jos asuu yksin tai muuten leipää kuluu vain vähän. Rieskaset ovat aivan mielettömän ihania ja pehmoisia. Mmmmmmhhhhh. Miinuksena tosin suola: 1.2 %. Minun puolestani riittäisi paljon vähempikin. Fazerin vatsaystävällisessä on suolaprosentti paremmin kohdallaan: 0,9 %. Jos joku vielä toisi markkinoille sydänmerkkikriteerit täyttävän kauraleivän (suolaa 0,7 %), niin hurraisin. Sitä odotellessa. Jos joku miettii, miksi nipotan suolasta, niin lähinnä siksi, että rakastan leipää ja minulla on taipumus syödä sitä paljon (esim. eilen 8 palaa *krhhmm* + 6 riisi-/maissikakkua/crackeria päälle). Siinä sitä suolaa rupeaa jo kertymään. Satun inhoamaan liian suolan aiheuttamaa janoa ja turvotusta ja minulla on myös taipumus korkeaan verenpaineeseen, jos elintavat eivät ole kohdillaan. Lisäksi suvussa on munuaistautia, joten paras suojella rakkaita munuaisia niin hyvin kuin pystyy esim. yrittämällä pitää se verenpaine kuosissa.

Kastanjacrackeri
Le pain des fleurs -sarjassa on vaikka mitä crackereitä maamantelista kookokseen ja quinoasta puhdaskauraan. Ahvenanmaalla bongasin kuitenkin vain tattariversiota. Vaihtelun vuoksi ostinkin heti Espooseen tultuani kastanjaa. Tässäkin on toki riisi pohjana ja hinta on suolainen (reilu 3 eseä paketti Prismassa), joten miksikään bulkkileiväksi tästä ei ole. Käytän näitä lähinnä pienenä kivana piristyksenä ja vaihteluna. Kastanja antaa leipään hauskaa makeaa vivahdetta. Sopii mielestäni hyvin yhteen juuston kanssa.

Hedelmiä: kiivi ja purkkiananas
Normaalisti syön todella vähän hedelmiä ja enimmäkseen kasviksia, mustikkaa ja puolukkaa. Ongelmani on, että low-FODMAP-hedelmistä oikeastaan melkeinpä vain melonit ovat sellaisia, jotka eivät potentiaalisesti triggeröi migreeniäni. Hyvässä tasapainossa yritän kuitenkin testata, josko nyt vähän voisi kuitenkin. Kiivistä pidän, eikä se ole millään muulla lailla ongelma, joten ostin paketin Pirkka-kiivejä ja kokeilin varovaisesti yhdellä kappaleella. Hyvää oli, enkä ainakaan vielä "kuollut" ;-D. Purkkiananasta taas hankin elävöittääkseni salaatteja jollakin uudella. Totesin kuitenkin, että ainakin tämä normaalia enemmän C-vitamiinia sisältävä lajike oli makuuni aivan liian makea, vaikka käytin sitä 1 rengas kerrallaan. Ei jatkoon ainakaan tällä kertaa.

Siinäpä tiivistys viimeaikojen vaihtelu virkistää -osastosta kera muutaman ruokavinkin :-P. Onko sinulla jokin suosikkituote, kokeilu tai resepti, jonka haluat jakaa?